Joulukuun kahdeksas: viimeiset treenit ennen sairaslomaa

Elokuinen aamupäivä oli lämmin. Nuutin ilme kirkastui kun talutin sen kentälle. Esteitä, esteitä kaikkialla. Se tiesi heti mitä tuleman piti. Ravi tuntui ponnekkaalta ja laukka rullasi. Yli kahdestakymmenestä lämpöasteesta huolimatta Nuutti ei vaikuttanut vähääkään väsyneeltä. Se halusi mennä ja olla paras, hypätä korkealta ja kovaa. Ja niin se tekikin, kuin supermies konsanaan. Lopulta en enää tiennyt vuosivatko silmäni ilmavirran vaiko tavattoman suuren onnellisuudentunteen vuoksi.

Nuutilla oli vähän omintakeisia ratkaisuja alkuverkkojen laukkapuomeille.

"Missä este näytä vaan äiskä ni mä meen!"

Tämä oli pakko lisätä vain koska hymy! Ei pelottanut kertaakaan!

Syöksymakkara.

"Mitä sinä äiskä siellä oikein panikoit kyllä minä tämmösen keskenkasvusen esteen kauempaaki pääsen!"

"Ihan helppo nakki ja puomitkin pysyy kannattimillaan kun vähän vetää vatsaa sisään näin!"

"Mä en ymmärrä miks pitää tällee himmata."

"Pitää vähä olla oma-alotteinen ja iha ite kiihdytellä ku ei se mamma aina tajuu tätä juttuu!"

"Kato ny äiti miten hieno hyppy tuli heti ku en kuuntele sua!"

"Ihan suorastaan oli niinku oppikirjasta!"

Viimeinen rata oli korkeudeltaan n. 90-100cm ja vihdoinkin alkoi tuntua siltä, että puomeja olisi jopa voinut ruveta nostamaan.

♥

Päivän ohjelmassa oli ratatreeniä. Vähän suhteutettuja niin suoralla kuin kaarevallakin, ja toisella pitkällä sivulla kahden askeleen sarja. Vaikka edelleen surettaa ihan tajuttomasti, että kaikki mureni käsiin taas kerran juuri silloin kun vain taivas tuntui olevan rajana, olen kiitollinen kaikesta, mitä vielä saimmekaan kokea. Olen kiitollinen siitä, että saimme ainakin toistaiseksi päättää matkamme treenien osalta juuri tähän. Tästä tunnista jäi hyvä mieli. Me nautimme täysin rinnoin, kumpikin. Ylitimme paitsi esteitä, myös itsemme. Palasimme hetkeksi niihin aikoihin, jolloin olimme nuoria ja pelottomia, edessämme iso kasa unelmien värittämiä, suuria suunnitelmia. Toisinaan mietin mihinköhän olisimme ilman kaikkia rattaisiimme työnnettyjä kapuloita päätyneet. Olisimmeko kenties päässeet isoille radoille tai lähteneet ulkomaille. Tehneet jotakin merkittävää. Siihen en koskaan saa vastausta, mutta toisaalta... en minä sitä niin kaipaakaan. Jos kaikki olisi mennyt kuten alunperin piti, emme luultavasti olisi kulkeneet vieretysten enää vuosikausiin. Pahimmassa tapauksessa saattaisi olla niin, ettei Nuuttia olisi enää olemassakaan ja itse miettisin kuumeisesti miksi ikinä laskin irti siitä rautiaasta läsipäästä, joka jo ennen koeratsastusta sulatti sydämeni lätäköksi. Onneksi näin ei ole. En usko, että tämä koskaan todella olisi ollut mahdollistakaan. Kyllä se kohtalo aina pitää huolen omistaan.

Kaikki kuvat © Jonna, kiitos!

Selvennettäköön vielä sen verran, että Nuutin jalka ei siis mennyt näissä treeneissä, kuten joku anonyymi vahingoniloisena arveli.