Joulukuun yhdeksäs: harrastuksena vihkotalli

Olin viiden vanha kun aloitin päiväkodin ja tutustuin yhteen parhaimmista ystävistäni, Lindaan. Olimme kumpikin heppatyttöjä ja haaveenamme tietenkin joskus tulevaisuudessa perustaa yhteinen talli. Suunnittelimme sitä päivät pitkät. Lindasta piti tulla tallin omistaja ja meikäläiselle kaavailtiin valmentajan sekä hevosia kilpailuttavan tahon roolia. En tiedä kuvittelinko näin pääseväni heppailemaan oikein olan takaa samalla kun Linda toimisi koko lystin maksumiehenä, mutta molemmat olimme asetelmaan varsin tyytyväisiä. Saattaa olla, että ne ankean harmaat realiteetit eivät ihan niihin alle kouluikäisten haavekuviin eksyneet...

Vihkotallit olivat kuuminta poppia ala-asteen ensimmäisiltä luokilta aina sinne neljännelle, ellei jopa viidennelle saakka. Luokkamme lähes jokaisella heppatytöllä oli oma tila ja hevosia vaihdeltiin välitunnit läpeensä. Hööksin kuvastot pistettiin yhdessä tuumin säpäleiksi ennen kuin äidit ehtivät selaamaan niitä yhden yhtä kertaa ja muutamaan otteeseen leikkasin kuvia salaa myös omani vanhoista Hevoset & Ratsastus -lehdistä. Sain huutia, mutta ainakin minulla oli tallissani monta uutta, toinen toistaan hienompaa hevosta.

Yksi silloisista ylpeydenaiheistani: Flower Dream. Haha.

Ensimmäisen tallini nimi oli niinkin kekseliäs kuin Sunshine Stable ja siellä hevosia punkkasi ennen kyllästymistäni ainoastaan viisi. Olin napannut niiden kuvat Hevoshullun mukana tulleesta tarra-arkista. Toinen talli meni nurin kun sinne tekemilleni kaviokkaille kävi vähän köpelösti. Se otti koville. Olin kyhäillyt hevoset mökillä ja nähnyt onnistuneen lopputuloksen eteen kovasti vaivaa. Epäonnisten sattumien sarja alkoi kun levitin kotoa raahaamani paperikasan sekä kansiollisen tarkoin saksittuja hevoskuvia yläkerran suurelle työpöydälle ja tajusin unohtaneeni matkasta liiman. Mummikaan ei löytänyt omista kätköistään. "Teippikin käy", olin suopeasti todennut, mutta tumpelo veljeni oli juuri hetkeä aiemmin käyttänyt kaiken rumiin lennokkeihinsa. Suivaantuneena kävelin keittiöön, nappasin kattilasta yhden lounaaksi valmistuneista perunoista ja liimasin sen avulla paperinivaskaan kaikkien kauniiden hevosteni kuvat. Niin mummikin kuulemma omassa lapsuudessaan teki. Kädet tahmassa papereita lähmittyäni niihin oli vaikea kirjoittaa mitään kun muste ei ottanut tarttuakseen. Saakutti, perunaa joka paikassa. Entistä kiukkusempana rupesin repimään kuvia irti minkä ehdin, juoksin hakemaan lisää perunoita ja liimasin kaikki naamat uusille paperiarkeille edellistä huolellisemmin. Vahingosta viisastuneena olin nyysinyt avukseni mummin pinsetit, joilla sain aseteltua kuvat paikoilleen töhrimättä samalla kirjoitusalustaa. Aikaa kului aivan tuhottomasti, mutta sentään saatoin lopulta olla itseeni tyytyväinen.

Tuntien aherruksen jälkeen nappasin hevoset kainaloon, kannoin ne mukanani ulos ja suunnittelin lähteväni keräämään niille heinää kunnes veljeni sitten yhtäkkiä pölähti paikalle ja yllytti minut mukaan koko perheen iltauinnille. Toisin sanoen siis menin ja unohdin tallini asukkeineen takapihan pöydälle, ja tottahan paikalle juuri sinä yönä saapui vuosisadan myräkkä. Papereiden suojana olleesta muovisesta kansiosta ei riittänyt iloa nimeksikään kun tuuli kurjana tyyppinä oli nakannut sen auki ja riepotellut sisällä pötkötelleet hevoset sikin sokin pitkin pihamaata. Osan puhuri oli kuljettanut naapurin tontille ja loput vienyt mukanaan lopullisesti. Saatoin tirauttaa kyyneleen tai pari. Jokaisen kiinni saamani hevosen tiedot olivat pahasti vettyneet ja paperit muistuttivat moneen kertaan niistettyä nenäliinaa. Vaikka kuinka tein kaikkeni elvyttääkseni Stormin kumppaneineen takaisin elävien kirjoihin, oli urakka täysin mahdoton. Oli pakko luovuttaa, laskea irti ja haudata hevoset roskakorin pohjalle. Mummi lohdutteli sanomalla, että no eivät ne kummoisia olleet alun alkujaankaan.

Koska hirmumyrskyn jalkoihin jääneen tallin kanssa jatkaminen ei enää napannut, tein taas uuden: Valentinan Ratsutallin. Hieno nimi, eikö. Tähän päätin panostaa oikein kunnolla. Hevosia syntyi kuin sieniä sateella ja loppujen lopuksi niitä kertyi nurkkiin lähemmäs 300. Suurin osa kavereistani teki talliinsa asukkaita melko maltillisesti ja keskittyi sitten niiden hoitamiseen, mutta omasta mielestäni parasta oli se itse askartelu: kuvien etsiminen, liimaaminen (ei perunalla) ja nimien keksiminen. Hoitamista varten leikkasin itselleni kertaalleen raadellusta Hööksin kuvastosta joukon reippaita talliapulaisia, joihin kuuluivat alkuun Claire, Brooke, Phoebe, Max ja Thorne. Älkää kysykö mistä nimet ovat peräisin, Kauniista ja Rohkeista varmaan. Parin päivän kuluttua Phoebe ja Thorne kuitenkin saivat kenkää, koska en osannut lausua heidän nimiään. Tilalle tulivat Lisa ja Arnold. Sittemmin koko katras on ilmeisesti ottanut lopputilin, sillä en löytänyt heitä mistään.

Valentinan Ratsutallilla asusteli poneja ja hevosia laidasta laitaan. Shettiksiä, russeja, connemaroja, vuonohevosia, suokkeja, friisiläisiä, puoliverisiä... sekä muutama kaspianponi, hispano, itäpreussinhevonen ja Mongolian aroilta pelastettu villihevonen. Mitä näitä nyt on. Suunnilleen kaikki shettiksiä lukuunottamatta kilpailivat esteitä tasolla 140-150cm ja koulua vaativissa luokissa, koska enhän minä nyt herranen aika yhtään huonomilla olisi mitään tehnyt...

Windy, jolla säkäkorkeutta siis 130cm.

Monni ei todellakaan ollut tallin paras hevonen, mutta sentään se oli rauhallinen ja tottelevainen.

Esittelin vihkotalliani suurella innolla kaikille mahdollisille sukulaisille sekä muillekin vastaan sattuville. Tunsin suunnatonta ylpeyttä kun he selailivat läpi suurta hevoskatrastani ja kommentoivat sitten mikä niistä oli heidän mielestään hienoin. Useimmiten äiti onnistui käännyttämään minut takaisin huoneeseeni ja vaihtamaan puheenaihetta siinä vaiheessa kun yritin kärrätä uhrini luettavaksi myös joka ikisen kirjoittamani hoitoraportin. Kuinka olin Killen, Kallen ja Pellen kanssa tehnyt pitkän maastolenkin, Pontuksen ja Pökän kanssa treenannut esteitä seuraavan päivän World Cup -luokkaa varten sekä käynyt ohimennen voittamassa suomenmestaruuden useammallakin eri hevosella. Mitalit oli pitänyt pistää osiin kun olin ollut jaetuilla ensimmäisillä, toisilla ja kolmansilla sijoilla, mutta no... sattuuhan sitä.

Viidennellä luokalla homma tosiaan hiipui ja kuudennella jo esitettiin ettei enää muistettu koko juttua. Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. "Liian nolojen vihkotallien" tilalle tulivat kuitenkin pian mitkäpä muutkaan kuin virtuaalitallit, mutta ne ovatkin sitten jo ihan oma lukunsa. Hauskoja harrastuksia kumpikin, ja samaa sitä kai molempien kautta tavoiteltiin: kosketusta hevosiin silloin kun ei syystä tai toisesta ollut mahdollista olla tallilla. Koska kyllähän se oikea kauraturpa, hevosentuoksuinen ilma sekä vaakatasossa vasten kasvoja vihmova räntäsade aina sisätiloissa kyyhöttämisen voittaa, eikö? ;)

Hevosten nimet olivat siis tätä luokkaa. Vasemmalta oikealle: Moonlight Flash, Candy Queen, Pineapple, Silver Misty ja Vanilla Story.

Ehdoton oma suosikkini on kuitenkin tämä: Boogie Dwarf. Boogie = räkäklimppi, dwarf = kääpiö. Siis tosi kiva.

Oletteko te joskus pitäneet vihkotallia?