Joulukuun kahdestoista: elämäni emojeissa

WhatsApp, tuo jumalainen pikaviestisovellus, jota myös Nuutti muutama postaus sitten käytti. Jonka rinnalla perinteinen tekstiviestiominaisuus tuntuu suorastaan kivikautiselta; muistolta ajasta, jolloin emme vielä voineet olla varmoja siitä onko vastaanottaja lukenut viestimme tai kuvittaa kertomuksiamme toinen toistaan mahtavemmilla emojeilla. Emojien kautta on helppo kuvata oman elämän tunnetiloja sekä tapahtumia siinä missä kirjallinen ilmaisu ei tunnu riittävältä. Kaikilla WhatsAppin (tai minkä tahansa muun pikaviestisovelluksen) käyttäjillä on taatusti näihin pikkuruisiin kuvakkeisiin - tai ainakin osaan niistä - jonkinlainen suhde, ja välillä merkitys saattaa olla hyvinkin henkilökohtainen. Olenkin nyt koonnut tähän luukkuun joukon emojeita, joissa näen palan omaa elämääni. Pystyttekö samaistumaan?

Oma peilikuvani tallireissun jälkeen.

Ilmeeni silloin kun olemme Nuutin kanssa suoriutuneet kisaradalta hyvin pistein ja valmistaudumme palkintojenjakoon. Täysin pokerina.

Nuutti niinä päivinä kun se ei kuuntele lainkaan vaan painelee riiviönä täyttä häkää ympäri maita ja mantuja.

Silmäparini kun yritän kesken kouluradan pälyillä kentän reunalta löytyviä kirjaimia.

Tuleva mieheni, mr. Turban, ökyrikas sheikki jostakin Lähi-Idästä. Saa sitten rakennuttaa meisille tallin jos toisenkin.

Uskokaa tai älkää, hän se on: Nukkumattinen! Kuuluisa huligaani, joka heittelee hiekkaa niin viattomien ihmisten kuin eläintenkin silmiin.

Naamani joka ikisenä aamuna kun kello on vähemmän kuin 10. Tai kun huomaan Nuutin pistäneen säpäleiksi jonkun uusista loimistaan.

Kun tajuan keittiön tiskialtaassa lojuvan ison kasan tiskattavia astioita. No. Äkkiä tallille karkuun.

Meikäläinen käsi ojossa heti kun joku kysyy kenellä on nälkä.

Ja ilmeeni kun edellisen jälkeen sanotaan: "no en mä kyllä oikeestaan tänään ehi mäkkiin".

Sitten tulee tämä: harmistus.

Tätä emojia käytin kerran kun olin nähnyt painajaisunta jonka aikana kammottava manaaja oli hetkeä ennen heräämistäni tarrannut kiinni kuupastani.

Tältä näyttävät joka ikinen kerta vuoden ensimmäiset joulupiparini. Kauniin mustia.

Tuttu näky aina kun Nuutti ampuu matkaan täyttä pukkilaukkaa ja ilmavirta tarraa naamani mukaansa.

Ja kun se sitten viimein viskoo pilotin alas selästään ja juoksee yksin tallille, painelen minä perässä tähän malliin. Varmassa etukenossa.

Tätä kuvaa käytin joskus kun kerroin kavereille miten inhottavaa palaneiden jalkapohjien kanssa kävely oli. Ratsastamisestakaan ei jalustimien kanssa tullut yhtään mitään. Ei kannata edes kokeilla.

Meiksi vääntämässä selkälihaksia kesäkunto 2016 silmissäni kiiluen.

Kun Nuutti karkaa karsinasta pelkkä satulahuopa selässään. Sukatkin ovat jääneet talliin.

Nuutti kouluradan käyntiosuutta suorittamassa. Sulavasta passiaskelluksesta papereihin täysi 10.

Silloin kun homman nimi on: "se joka saa isoimman silmäluvun, aloittaa pelin", on oman nopanheittoni tulos tämä. Aina.

Istuva Nuutti.

Ja viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä: vastaus kysymykseen "mitä Nuutti sinulle merkitsee?". No, käytännössä tätä:

Huomisessa luukussa luvassa mm. pieni arvonta! Muistutan edelleen, että kaikki tämän vuoden joulukalenteripostauksiin blogger-käyttäjällään tai sähköpostiosoitteensa kera kommentoineet osallistuvat vuoden lopulla/ensi vuoden alussa ylläripalkinnon arvontaan! Jos siis on sanottavaa, kannattaa suunsa ilman muuta avata nyt ;)