torstai 9. marraskuuta 2017

Jospa meitä vielä ois

Se ei ois mahdotonta.


Eihän? En enää tiedä. En tiedä enää mitään. Aika on taas mennyt ihan kamalan nopeasti ja edellisen postauksen jälkeen on tapahtunut paljon. Ei mitään suurta tai arkeamme isosti mullistavaa, mutta sellaista mistä olisin voinut kertoa. Niin moni asia on kuluneina viikkoina muuttunut, vaikka oikeastaan mikään ei järin näkyvästi ole toisin. Olen edelleen viikot töissä Helsingissä, ajan perjantai-iltana Mikkeliin ja suoraan tallille, kiiruhdan Nuutin luo ja teen parhaani, jotta se vielä voisi toipua, mutta liian usein huomaan toimivani kuin kone. Olen väsynyt, minua turhauttaa, Nuuttia turhauttaa ja välillä kaikki tuntuu vain vaikealta. Yhtenä päivänä meinasin hermostua kun pääsimme maneesissa siivosti eteenpäin aina suunnilleen puoli kierrosta kunnes liukas luikku katosi takavasemmalle (tai vähintään yritti) ja tarjosi ylös milloin etu-, milloin takapäätä. Kirosin, purin hammasta ja yritin ymmärtää. Moni hevonen olisi sanonut sopimuksensa irti jo aikapäivää sitten. Kiitin Nuuttia jokaisesta hyvästä pysähdyksestä, liikkeellelähdöstä ja hetkestä, jolloin se pysyi kanssani vaikka sade yltyi rummuttamaan maneesin peltikattoa, radio rätisi ja Avantti hurruutteli pitkin pihoja. Eihän tuo ronttilainen mitään pelkää, mutta pölkkypäätuulella kaikesta saa hyvän syyn ottaa pikku ritolat ja voin sanoa, että kyllä on vanhalla tarpeen vaatiessa lennokkaat loikat.

Eläinlääkäri kävi viime kuussa suorittamassa Nuudelille kontrolliultran ja hän kertoi meille sekä hyviä, että vähän vähemmän hyviä uutisia. Positiivista on se, että jalassa ei ole palpaatioarkuutta, ravi on puhdasta ja vamma on lähtenyt parantumaan ihan hyvin, mutta sisähaarassa on edelleen merkittävää kirjavuutta ja heikkokaikuisempaa aluetta (n. 2% poikkipinta-alasta), eli vielä on liian aikaista sanoa mahdollisesta kestävyydestä oikeastaan mitään. Saimme kuitenkin luvan alkaa ravailemaan pieniä pätkiä muutaman kerran viikossa, jotta hankoside vähitellen tottuu isompaan venytykseen ja joulukuussa otetaan toinen kontrolli. Sitten toivottavasti ollaan taas viisaampia ja nähdään vähän paremmin voiko jalasta vielä tulla välinettä.

Joitakin kertoja ollaan siis ravailtu ja Nuutti on (tuota edellä mainitsemaani kertaa lukuun ottamatta) ollut todella kiltisti. Liike on vähän voimatonta, mutta ihmekös tuo... Kaikki lihakset ovat tietenkin tippuneet ja vie aikaa saada ne taas takaisin. Ei auta itku markkinoilla. Eikä viime aikoina oikeastaan ole niin itkettänytkään. Ehkä silloin tällöin musiikkia kuunnellessa, mutta muuten mieli on ollut jotenkin jopa vähän luonnottoman tyyni. Yritän nauttia jokaisesta hyvästä hetkestä täysin siemauksin, mutta välillä tulee sellainen olo, etten osaa. Rakastan Nuuttia ihan valtavasti ja jos tiukasti halaamalla voisi poistaa kaiken pahan, olisi se ollut terve jo monta kertaa, mutta jollakin tapaa pelkään, että sisälläni huutava järjen ääni alkaa hiljalleen viemään voiton vastaan rimpuilevasta sydämestä. Että jokainen hymy ilman onnen kyyneleitä on vain hyväksymistä ja varovaista iloa siitä, että me vielä hetken saamme kerätä muistoja. Haluaisin uskoa sokeasti ja olla varma siitä, että kaikki kääntyy parhain päin, mutta aika monta mahdollisuutta olemme jo saaneet. Vieläkö olisi sauma yhdelle?

Hölkkäilyä parin viikon takaa. Mahavyön kohdalta näkee hyvin miten turrikka Nuudeli jo on, mutta lihaksettomuus paistaa silti.


Näissä mietteissä, ei kai sille mitään voi.
Mitä teille näin pitkästä aikaa kuuluu?

maanantai 4. syyskuuta 2017

Ei saa surettaa

Sinne meni sitten se elokuukin niin, että humahti. On ollut paljon mielessä. Jonkin verran olen kirjoitellutkin, mutta yksikään postaus ei ole koskaan valmistunut täyttämään julkaisukelpoisen kriteerejä. Näkisittepä luonnoskansioni. Se on kuin yksi suuri sanojen hautausmaa täynnä kesken jääneitä lauseita ja kuopattuja kappaleita. Noin siinä käy kun luulee keränneensä itsensä ja sitten hetkeä myöhemmin tajuaakin olevansa sekaisin kuin seinäkello. Monta kertaa on tullut suru puseroon ja sen seurauksena ollut pakko heittäytyä sikiöasennossa peiton alle, synkistelemään elämää ja etäisyyttä.


Mikkelissä kaikki on useimmiten ihan ok. Pääsen tallille puolessa minuutissa ja saatan käydä siellä pyörähtämässä useammankin kerran päivässä vaikka vain muutamien rapsutusten verran. Nuutti kävelee aina tarhan portille vastaan ja on muutamasti vähän hörissytkin. Sitä se ei liiemmin koskaan ole harrastanut, tuppisuu kun on, mutta ehkä mulla vain on viime aikoina ollut harvinaisen hyviä herkkuja. Nuutilla on kaikki tilanteeseen nähden hyvin, ehkä, toivottavasti. Se ei taatusti siellä pellossa kesän viimeisiä vihreitä metsästäessään meikäläistä ikävöi, mutta omalle henkiselle hyvinvoinnilleni nuo pienet yhteiset hetket ovat suorastaan elintärkeitä. Niiden avulla saan pidettyä pääni pinnalla ja kiinnitettyä keskittymiseni olennaiseen. Siihen, että me ollaan olemassa. Helsingissä ollessani suren paljon enemmän. Vaikka pyrin täälläkin järjestämään itselleni ohjelmaa, käyn tallilla, ratsastamassa, tapaan kavereita ja sukuloin minkä ehdin, niin illat ovat silti auttamatta yksinäisiä. On aikaa ahdistua ja ikävöidä.

"Äiti! Moi! Täällä on tie vähän tukossa mutta tulossa oon."

Ja ikävä onkin kuluneina viikkoina ollut ihan suunnattoman painava, suorastaan musertava. On harvinaisen selvää, etten voi loputtomiin jatkaa elämääni viikottain kahden 250 kilometrin päässä toisistaan sijaitsevan kaupungin väliä seilaten, mutta se millä aikataululla muutoksia tapahtuu... Siitä ei tietenkään ole minkäänlaista varmuutta. Se riippuu tällä hetkellä niin monesta asiasta. Mulla on maailman paras työpaikka ja ihanista ihanimmat työkaverit, mutta nyt alkaa tulla oma jaksaminen vastaan. Uskomatonta, että me eletään jo vuotta 2017, mutta kukaan ei vieläkään ole onnistunut kyhäämään toimivaa teleporttia! Se tekisi monesta asiasta niin helppoa.

Onneksi olen taas arjen alettua saanut siskon kautta kuva- ja videoterveisiä Nuudelilta, he ovat siellä serkkutyttö Kukan kanssa vanhaa herraa hoivailleet, pitäneet punkan siistinä ja sitä rataa. Suunnittelin varaavani eläinlääkäriaikaa kontrolliultralle kuun lopulle, niin sitten tiedetään miten homma taas tästä etenee. Toivotaan tietenkin parasta edelleen, mutta pakkohan se on myöntää, että pelko painaa mieltä. Isosti, aina vaan. Nuutti on ollut ihan pirteä ja iloinen, maastoillut sekä puuhaillut kaikkea muutakin kovin mielellään, mutta ollut ehkä aavistuksen "liian rauhallinen". Sellainen kysyvä. Se ei ole koskaan ollut mikään sylivauva (päinvastoin, vaikka onhan se toki vuosien saatossa pehmennyt...), mutta nyt se on hakenut kovasti läheisyyttä ja painanut päätä syliin, vaatinut rapsutuksia, hamunnut ja seurannut kuin hai laivaa mihin ikinä olen mennyt. Ei ole karsinastakaan yrittänyt karkuun yhden yhtä kertaa, vaikka on ollut ovi sepposen selällään ja meikäläinen milloin missäkin häntäjouhia selvittelemässä... Tosi epänuuttimaista... Mutta parempi noin päin, että osaa ottaa iisisti. Ainakin vielä. Jos totaalisaikkuilu jostakin syystä vielä jatkuisi pidemmälle syksyyn ja yhä edelleen talven kynnykselle, niin sitten voisikin jo olla toinen ääni kellossa.

Olen kyllä ollut tosi iloinen siitä, että vaikka laitumelta palattiinkin jo elokuun ensimmäisen viikon jälkeen niin Nuutti on kaverinsa Fonin kanssa saanut viettää päivät pitkälti pellossa kotonakin. Siellä ne kuitenkin ovat koko ajan vähän liikkuneet ja sehän on jänne-/hankosidevamman toipumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Akuutissa vaikeessa toki mahdollinen koppilepo kylmäyksineen, mutta sen jälkeen pientä liikettä. Se estää liian arpikudoksen sekä sen aiheuttaman liikerajoituksen muodostumisen eli edesauttaa hankosidettä toivuttuaan kestämään venymistä paremmin. Hyvinhän nuo vanhat vammat ovat meidän tapauksessamme kestäneetkin - ongelma vain on siinä, että aina tuntuu jostakin löytyvän rakenne, joka ei vielä kertaakaan ole ollut rikki...

Ei taida Nuudelikaan kyllä olla ihan mikään penaalin terävin muumi. Koko pelto täynnä puputettavaa, mutta kai se on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella...

No, pelattava on niillä korteilla mitkä sattuu saamaan. Ei tämä koskaan helppoa ole ollut, mutta opettavaista senkin edestä. Pettymyksetkin kuuluvat asiaan ja ne kasvattavat luonnetta, näin minulle on kerrottu. Silti olen ihan se sama itkupilli kuin 10 vuotta sitten, jolloin sen ensimmäisen lopetustuomion saimme. Ehkä jopa vielä vähän pahempi, onhan tässä välissä kuitenkin tapahtunut melko voimakas kiintyminen. Sellainen vähän jopa pelottavan vahva umpirakastuminen, joka joku päivä teidemme erotessa tulee repimään sydämeni sijoiltaan. Se on edessä ennemmin tai myöhemmin, mutta toivottavasti ei ihan vielä. Joka tapauksessa, kävi miten kävi, Nuutilla on varmasti ollut kiva kesä. Kiitos sen mahdollistamisesta valmentajallemme Kaisalle sekä koko Alatalon tallin poppoolle sekä kotitallillamme Jennille, olette parhaista parhaimpia ja samaa sanoisi varmasti tuo pieni löhövalaskin jos vain osaisi...

"Ai mitä? Mitä pitää osata? Anna namia niin osaan ihan mitä vaan!"

Hyvää alkanutta syyskuuta kaikille! Tästä se syksy sitten starttaa... I-H-A-N-A-A!
Joko teidän hevoset ovat palanneet kesälaitumilta vai vieläkö saavat hetken nautiskella? Mitä teille muuten kuuluu?