torstai 29. kesäkuuta 2017

Epäonni onnettomuudessa

Vielä muutama päivä sitten olin julkaisemassa postausta kuluneen viikon ratsastuksista ja hehkuttamassa sitä miten loistavasti ne olivat menneet. Olimme Nuutin kanssa löytäneet uuden vaihteen ja hevonen oli liikkunut aivan mielettömän hienosti. Teksti oli jo valmis ja suunnittelin muokkaavani siihen kuvat illan aikana, mutta tallilta palatessani mietteissä risteili taas sen verran yhtä sun toista, että blogin pariin palaaminen unohtui.

Sunnuntain ratsastus nimittäin piti sisällään pienen välikohtauksen, jonka aikana Nuutti onnistui loukkaamaan itsensä niin, ettei liikkuminen enää sen jälkeen tuntunut hyvältä. Olimme kiiruhtaneet ukonilman alta maneesiin ja kaikki oli - kovasta sateesta sekä äänekkäästä jyrinästä huolimatta - sujunut rauhallisissa merkeissä, kunnes Nuutti yhtäkkiä otti ja lähti. Se kieppasi 180 astetta ympäri niin vauhdilla, että jalat eivät meinanneet ehtiä mukaan lainkaan ja takapää petti alta. Hetken ajan luulin meidän menevän nurin, mutta jollakin ilveellä Nuutti sai kuin saikin koipensa takaisin kartalle ja kipusi itsensi tasapainoon. Vaistomaisesti käänsin hevosen takaisin siihen suuntaan mistä se oli lähtenytkin ja kun se parin sivuloikan jälkeen kieltäytyi liikkumasta eteen, komensin sitä hieman jalalla sekä raipan kosketuksella pohkeen taakse.

Siltä seisomalta Nuutti hyppäsi pystyyn niin rajusti, etten ehtinyt ajattelemaan yhtään mitään ennen kuin se jo nousi ylös toistamiseen. En ehtinyt ratsastamaan eteen tai toisessa keulaisussa edes kunnolla ottamaan tukea hevosen kaulasta. Muistikuvat tilanteesta ovat aika katkonaisia, mutta jossakin vaiheessa tajusin jääneeni pahasti jälkeen ja roikkuvani Nuutin suussa niin, että tunsin sen kallistuvan taakse. Aika tuntui hidastuvan, äänet vaimenivat ja kauhukuvat vilisivät silmissä, kunnes sateen rummutus yhtäkkiä leikkasi läpi ja hevonen laskeutui korkeuksista hallitusti jaloilleen. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta hevonen todella oli onnistunut pysyttelemään pystyssä tälläkin kertaa ja tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Nuutti ei ole ikinä meillä ollessaan tehnyt vastaavaa. Onhan se aikanaan harrastanut vaikka ja mitä, mutta kahdella jalalla emme ole koskaan noin holtittomasti heiluneet. Heti episodin jälkeen hevonen vastasi pohkeeseen normaalisti ja rauhoittelin sitä sekä äänellä, että sään vierestä rapsuttelemalla. Se oli selvästi aivan yhtä hämillään kuin minäkin. Muutaman kierroksen käveltyämme pyysin Nuutin raville, mutta totesin heti, ettei kaikki ole kunnossa ja nousin ratsailta. Hevonen ei ontunut tai ollut haluton etenemään, mutta ravasi todella kiireisesti eikä rentoutunut lainkaan. Siinä hetkessä kipityksen olisi ehkä voinut pistää voimakkaan jännityksen piikkiin, mutta aavistelin kyllä saman tien, ettei kyse ole ainoastaan henkisestä traumasta. Hevosta oli varmasti joko äkkikäännöksen tai sivuloikkien aikana todella sattunut, sillä tuntuu erittäin vaikealta kuvitella sen reagoineen noin voimakkaasti muuta kuin kivun kannustamana.

Loppukäyntien aikana Nuutti kuitenkin rauhoittui ja tallissa se vaikutti olevan taas oma, iloinen itsensä. Se seuraili tapahtumia tavalliseen tapaansa pää käytävän puolella, odotteli kirkkain silmin iltaheiniä ja tunki turpansa aina sopivan tilaisuuden tullen kaltereiden välistä Lenin puolelle - ihan vain sitä ärsyttääkseen. Kopeloin hevosen läpi niin perinpohjaisesti kuin osasin, enkä löytänyt mitään mikä ulkoisesti oireilisi hälyttävällä tavalla. Lihaksissa ei ainakaan päällisin puolin tunnu pahemmin mitään, kaikkialta saa painella ja reaktiot ovat ok. Jalat Nuutti antaa mukisematta taivutella ja venyttää, eikä niissäkään ole havaittavissa merkittävää lämpöä, epätavallista, yhtäkkiä ilmaantunutta turvotusta tai palpaatioarkuutta.

Maanantaina hevonen sai liikkua ainoastaan narun päässä kävellen, joskin ravautimme sitä tallin edessä parin suoran verran ihan vain nähdäksemme miten se ilman ratsastajaa liikkuu. Ei kehuttavasti, mutta on sitä onnettomampiakin suorituksia nähty. Hevonen ei tosiaan ontunut tai ollut kovin selkeästi edes järkyttävän epämääräinen, mutta tiistaina selästä käsin tunne oli ensimmäisistä raviaskeleista lähtien huono. Kaisakin totesi, että ei se oikein hyvältä näytä ja sanoi samaa kuin toinenkin tallimme ratsastuksenopettajista edellisenä päivänä: oireilu vaikuttaisi juontavan juurensa johonkin lihasperäiseen. Että eihän näistä koskaan tiedä, mutta ainakaan mikään ei selvästi näytä viittaavan siihen mitä Nuutin kohdalla aina eniten pelkään: jänne-/hankosidevammaan.

Tämän puolesta puhuisi myös se, että eilen liike oli huomattavasti aiempia päiviä parempaa. Ei ihan priimaa edelleenkään, mutta takajalat eivät sentään tuntuneet katoavan alta jokaisella askeleella ja raviin tuntui alkukankeuden jälkeen hivuttautuvan vähän sitä jo tutuksi tullutta ilmavuutta. Mutta silti... pääni sisässä on peikko. Se peikko on hevosen vasen takanen, tai oikeastaan tarkemmin sanottuna siinä oleva "kova turvotus/patti". Sitä on ollut siinä ennenkin (aivan kuten muissakin jaloissa, etenkin otj. Ne ovat niitä vanhoista vammoista jääneitä "kosmeettisia haittoja"...), mutta nyt Nuutti on mielestäni lepuutellut koipea huomattavasti entistä enemmän ja useammin kuin oikeaa. Eihän se tietenkään tarkoita sitä, hevosella olisi suunnilleen jalka poikki, mutta... yrittäkääpä kertoa se sille mielessäni jylläävälle peikon pirulaiselle. Ongelmahan voi sijaita suunnilleen missä vain ja se voi olla iso, pieni tai mitä tahansa niiden väliltä, mutta ei kai tässä auta muu kuin toivoa parasta. Pari päivää meinaan vielä seurata mihin tilanne etenee, mutta mikäli se ei näytä palaavan normaaliksi, niin sitten soitellaan eläinlääkärille ja lähdetään tutkimaan.

Kun kaikki oli vielä hyvin... 

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Uudenlaisia tuulia

Jaahas, kyllä se taas kesä yllätti ulkoilijan niin, että nyt on iho hellänä ja punainen. Lauantaina kökötin useamman tunnin kotitallimme kentän laidalla kuvaamassa estekisoja ja vaikka yritin pelastaa tilannetta kesken kaiken läträämällä itseeni aurinkorasvaa sen verran kun purkista irtosi, oli peli jo menetetty. Hmph, aina sama juttu. Onneksi en sentään ihan turhan päiten itseäni kärventänyt, sillä Kukka meni ja voitti molemmat luokkansa sekä kaiken päälle nappasi kotiin vielä seuran juniorimestaruuden! Rataa kävellessämme totesin, että uusinnassa ratsastat sitten tästä ja tyttöhän teki työtä käskettyä. Oli ainoa, joka käänsi tiukasti pienestä välistä kolmen esteen keskeltä sen sijaan, että olisi kiertänyt ne ja se säästi siinä sekuntikaupalla aikaa. On se kova!

Pimu tietää: "me handlataan tää".

Kisojen jälkeen napattiin porukalla hepat alle ja suunnattiin maastoon. Lopuksi oli tarkoitus vielä hölkkäillä kentällä hetki, mutta iltapäivä oli niin armottoman kuuma, että jaksettiin valehtelematta varmaan 5 minuuttia kunnes loikattiin ratsailta. Melko rennoissa kuvioissa meni koko muukin viikonloppu, sillä me olemme tosiaan poikaystäväni kanssa muuttaneet uuteen asuntoon ja kaiken maailman hääräily on vetänyt omat energiat aika finaaliin. Miten sitä hommaa voikin olla niin loputtomasti?! Otettiin tavoitteeksi saada kaikki järjestykseen tämän viikon loppuun mennessä, mutta voi olla, että vähän venähtää... Talli nimittäin on tätä nykyä niin lähellä, että tuppaan karkailemaan sinne jatkuvasti. Hups. Mutta hei, mulla ei ole ikinä ollut lyhyttä tallimatkaa! Niin onhan se nyt nautittava, kun Nuudelin luokse pääsee kotiovelta kävellen n. puolessa minuutissa, ihan oikeasti. Oma pihamme sojottaa väärään suuntaan, mutta taloyhtiön yhteiseltä näkyy kentälle ja tarhoille. Voiko olla parempaa?

Enpä kuulkaa usko. Paitsi melko lailla tasoihin kyllä yltää se, että Nuutti ja Foni ovat viimein päässeet ulkoilemaan yhdessä ihan joka päivä. Viime viikolla maneesin taakse kyhättiin joukko uusia tarhoja ja nyt on tilaa olla kaksin. Ensimmäisenä iltana veikkosilta irtosi pientä pukki-ilottelua (ja kamera tietenkin oli kotosalla...), mutta sen jälkeen ovat keskittyneet lähinnä ruokailemaan ja rapsuttelemaan toisiaan. Joskin se rapsuttelukin saattaa hyvin äkkiä johtaa nujuamiseen ja hurjaan, yläilmoissa käytävään villihevospainiin, mutta seuraavassa hetkessä on taas rauha maassa. Ovat nuo kyllä hupaisa kaksikko, oikeat majakka ja perävaunu. Nuutti on tietenkin se majakka (koska valopää) ja Foni perävaunu, koska se seuraa Nuudelia kuin hai laivaa. Vaikka rakenteidensa puolesta voisivat kyllä olla toisinkin päin...

Vieretysten on hyvä kieriskellä.
Vieretysten on myös hyvä syöpötellä.
Ja rapsutella.
Kapsutella.
Mutta parivaljakkona poseeraamista täytynee vähän harjoitella...

Huomenna joudun vielä muutamaksi tunniksi töihin (herätys klo 5.30, krooh...), mutta sitten livistän Mikkeliin ja seuraavat pari viikkoa olenkin lomalla! Niin ihanaa, huippua ja parasta! Me meinataan Nuudelin kanssa tehdä vaikka mitä kivaa ja toivottavasti saadaan puuhia jonkun verran dokumentoituakin. Rästissä on taas postaus jos toinenkin, mutta jos niitä vaikka tässä lomalla... kun on aikaa... eikä varmasti mitään muuta puuhaa, ei.....

Tai sitten on, mutta yrittänyttähän ei laiteta!