keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Hetken oli talvi

Joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna talvi teki luoksemme pikaisen visiitin ja yhden päivän ajan maisema oli kuin sadusta. Suorastaan täydelliset olosuhteet hienoille kuvauksille, mutta ilman apukäsiä jouduin kameroineni tyytymään vapaana kentällä palloilevaan Nuudeliin. Ei sillä, etteikö se ikuistettavaksi kelpaisi, mutta koska kielsin herraa rellestämästä (sai se muutaman pätkän juosta...) se selvästi tulkitsi jäljelle jääneiden vaihtoehtojen olevan syöminen tai kannoilla kulkeminen. Että yritä siinä kuvata sitten. Seuraavana päivänä tuli vettä ja kaikki lumi suli sohjoksi, mutta onneksipa tulevalle viikonlopulle on taas valkeammat ennusteet - jospa sitten pääsisi kamera oikein kunnolla tositoimiin! On tuo niin mahtava mallipoika sille päälle sattuessaan, että ihan sydänhän tässä pakahtuu... 

"Kukas kumma tuolla hiippailee?"
"Joku ihmisentapainen näyttää olevan, pitää käydä ihmettelemässä!"
"Hetki pieni!"
"Hei hiippalakki! Mitä oot vailla?"
"Vähän ujo kaveri, juos piiloon eikä sanonu mitään."
"No perhana! Sehän saattoki muuten olla tonttu! Joulupukin tonttu, punaisissa pöksyissään."
"Oli varmaan kurkkimassa kuka saa lahjoja ja kuka ei!"
"Onneksi minä oon ollu kiltti poika."
"Ainaki kiltimpi ku moni tuhmempi."
"Sietäisin kyllä saada lahjoja ison kasan."
"Ja saanhan minä, tietenkin."
"Vai mitä äippä? Saanhan?"

Kuten kuvista ehkä huomaa, Nuutti on voinut paremmin. Lääkekuuri teki tehtävänsä ja jalka näyttää kaikin puolin noin sata kertaa paremmalta kuin vielä pari viikkoa sitten. Turvotus on laskenut ja rivi ruvennut umpeutumaan varsin siististi. Isommat haavaumat tosin varmasti vaativat vielä tarkkuutta, jotta tilanne ei taas äkisti huonone. Haude jätettiin pois viime viikolla, mutta pesulla ja perusvoiteella jatketaan kunnes iho on kunnolla toipunut eikä vaikuta enää ärtyneeltä. Viikonloppuna olisi tarkoitus katsoa miltä liikkuminen maistuu ja mikäli kaikki on ok niin jatkaa siitä sitten taas hankkaria kuntouttaen. Usko vahvana ja toivo korkealla, niillä mennään! Kiva pitkästä aikaa postailla vähän positiivisemmalla fiiliksellä...

"Sinä mamma aina niin kamalasti ressaat! Minä oon kuule sitkee ku simpanssi."

Oletteko te jo ehtineet ikuistamaan hevosianne kauniissa, lumisessa maisemassa?