torstai 3. elokuuta 2017

Olishan se hienoo jos näin ei ois

Tää on silti lottovoitto. Tai jotain siihen suuntaan, ainakin mikäli edellisiin tuomioihin vertaa. Ei tässä nyt vielä millekään riemutanssille ole aihetta, mutta voisivat asiat olla huomattavasti huonomminkin. Eläinlääkäri kävi parisen viikkoa sitten ja sen jälkeen olen pyöritellyt tilannetta mielessäni vähän vaihtelevin fiiliksin. Yhtenä päivänä olo saattaa olla luottavainen ja toiveikas, toisena taas epäluuloinen ja ahdistunut. On pitänyt tulla postailemaan varmaan 100 kertaa, mutta takkuisista ajatuksista on niin vaikea saada selkoa, että kirjoittaminen on kariutunut jo ensimmäisiin lauseisiin. Olisi paljon kivempi kertoilla jostakin ihan muusta.

Nuutilla on vasemman takajalan hankositeessä lievä vamma. Ei suurempaa säievauriota, mutta sisähaaran yläosa kirjava ja paksu (17 mm vs. norm. max 10 mm). Hyvällä tuurilla sairaslomaa on edessä vain 2-3 kk ja ehkä ensimmäistä kertaa ikinä saatiin oikeasti lupaava toipumisennuste, mutta takaisin normaaliin arkeen palaaminen tietenkin edellyttää sitä, että oireilu (turvotus ja liikkeen "kankeus") katoaa. Muuten onkin sitten kökömpi homma. Eläinlääkärin mukaan hankoside itsessään ei tuosta välttämättä enää kaunistu ja se on etenkin iäkkäämpien hevosten kohdalla ihan tavallista, mutta ne voivat silti kestää kevyttä käyttöä. Ja sitähän se on ollut tähänkin asti: kevyttä. Niin kevyttä, etten tiedä voiko tämän kevyemmin hevosta edes käytössä pitää ja silti olemme jälleen kerran näiden samojen, vanhojen aiheiden äärellä.

Ultrassa ei näy mitään kummempaa. Pientä harvakaikuisuutta, mutta se tosiaan voi jäädä ihan pysyväksi tilaksi. Oikeanpuoleisessa kuvassa punaisella ympyröity vaurioalue, tässä turvotus näkyy selkeästi. Ei ollut aluksi noin voimakasta. Vihreällä ympyröity ns. "normaali turvotus", jota Nuutilla on aina vähän ollut molemmissa takasissa.

Olen parhaani mukaan yrittänyt olla syyttämättä itseäni, sillä se on äärimmäisen kuluttavaa eikä muuta mitään. Siitä saa vain itkun ja pahan mielen. En ole täydellinen, olen tehnyt ja teen varmasti vastaisuudessakin virheitä niin ihmisenä kuin hevosenomistajanakin, mutta Nuuttia olen aina pitänyt kuin kukkaa kämmenellä. Aina. Siksi tämä niin kurjalta tuntuukin. Olemme suuren osan matkaamme eläneet hyvin vahvassa symbioosissa eläinlääkäreiden kanssa ja mukana on alusta saakka ollut niin valmentajia kuin monia, monia muitakin pitkän linjan hevosihmisiä (aina omista perheenjäsenistä lähtien), joten yksin en ole missään vaiheessa jäänyt. Vaikka en omiin taitoihini luottaisikaan, tuntuu melko absurdilta ajatella, että olisin voinut näin vahvan tukijoukon ympäröimänä toimia kerta toisensa jälkeen niin väärin, ettäkö kaikki menneiden vuosien ongelmat sössimiselläni selittyisivät.

Onneksi lähelläni on ihmisiä, jotka tämän tietävät ja edelleen jaksavat muistuttaa, että huono tuuri ei katso kenen kohdalle se osuu. Elämä antaa, elämä ottaa... On meillä ollut matkassa paljon sitä hyvääkin. Nuutti vain on sellainen kovan onnen lapsi, että yleensä jos siihen sattuu, niin sattuu sitten isosti. En edes jaksa laskea montako kertaa sitä on milloin mistäkin tikattu, paketoitu ja kuvattu niin ultralla, röntgenillä kuin muillakin menetelmillä. On tutkittu, hoidettu ja kuntoutettu mutkia oikomatta, käyty lukuisissa "ylimääräisissäkin" kontrollitarkastuksissa ja seurattu säännöllisen epäsäännöllisesti vanhojen vammojen tilannetta. Yksikään niistä ei ole koskaan uusinut (kop, kop, kop...) ja parantuneet rakenteet ovat aina saaneet ainoastaan kehuja. Kaikki on tehty oppikirjan mukaan, mutta silti hevonen on kuin kävelevä lääketieteellinen museo - eikä loppua näy.

Joskus syyskuun puolella jalka ultrataan uudemman kerran ja katsotaan sitten miten edetään. Siihen saakka mennään ainoastaan kävellen sekä uiden ja kahlaten. Monta kertaa ollaankin jo polskimassa käyty! Ehkä hauskinta ikinä ja kaiken lisäksi äärimmäisen hyvä liikuntamuoto myös jännevammaiselle. Auttaa hyvin tehokkaasti pitämään yllä jonkinlaista lihaskuntoa ja sitten on taas helpompi jatkaa normaaliin liikutukseen jos sen aika vielä joskus koittaa. Kaikkeen pitää tietenkin varautua, toivotaan parasta ja pelätään pahinta uskotaan sekä rakastetaan senkin edestä!

Pikkuruinen Onni ja iso Nuudeli, © Kukka.

Pienistä murheista huolimatta meillä on ollut tosi kiva kesä, toivottavasti myös teillä! Mitä ihaninta alkanutta elokuuta kaikille 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Meil on kaikki hyvin tänään

Heinäkuu on pian puolessa ja pienellä (tai ei ehkä enää niin pienellä.....) lomalaisella vaikuttaisi olevan kaikki ihan hyvin. Se on saanut olla pellossa vuorokauden ympäri ja tuntunut olevan tilanteeseen aika tyytyväinen. Kentällä olemme pyörähtäneet koko parin viikon aikana vain kerran - silloinkin asianmukaisesti, ainoastaan riimulla sekä narulla varustautuneina - mutta muuten olen kyllä vieraillut hevosen luona viikonloppuisin ihan normaalisti. Onhan se varmistettava, että mamman rakas mullikka varmasti saa tarpeeksi herkkuja, rapsutuksia, pusuja ja haleja. Eihän se ilman niitä pärjää, herranen aika.

"No kyllä ihan varmaan pärjäisin mutta on banaani kyllä hyvää. Ja korput. Oikeestaan kaikki syötävä on aika hyvää. Rapsutukset siinä ohessa on ihan ok."

Vaikka Nuudelin halu liikkua tuntuu edellisen, parin viikon takaisen ja melko haluttomissa merkeissä menneen ratsastuskerran jälkeen palanneen eikä liikkeessä ole enää edes selkään havaittavissa muuta kuin kankeutta, on eläinlääkäri joka tapauksessa soitettu ja tulossa. Saapahan sitten ainakin mielenrauhan, oli lopputulema mikä hyvänsä. Näistä kun ei ikinä tiedä. Vieras ja vähän jännä paikka sekä kauemmas metsän taakse laitumille jääneet kaverit voivat hyvinkin saada bensaa suoniin ja pienen epäpuhtauden piiloon. Tulipa mieleen eräskin kerta Vermon klinikalla vuonna keppi ja peruna kun Nuutti näki kauempana ravurin ja ontuma katosi sen siliän tien. Otus vei adrenaliinipäissään meikäläistä narun jatkona kuin märkää lapasta ja muistan miettineeni, että kai sitä voisi jostakin muustakin haaveilla. Kuin tästä, hevosen omistamisesta sen kaikkine hienouksineen. Mutta niinhän se menee, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Ja nimenomaan ruumis. Siltä nimittäin ainakin sen (ja niin monen, monen muunkin...) päivän päätteeksi tuntui: ruumiilta.

"Joo mä muistan sen kerran kans. Se lekuriäijä sano että oon ku saksalainen panssarivaunu. En tiedä mikä se on tai mitä se sillä meinas mut veikkaan jotain nopeeta ja ketterää."

Vaan on se sen arvoista ja väsyneenäkin voi olla tavattoman onnellinen. Tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että tänään on perjantai ja saan taas muutaman päivän viettää aikaani Nuudelin kanssa Olen myös onnellinen, että pääsen kotiin siivoamaan! Siitä on tullut yksi lempiharrastuksistani, voitteko kuvitella. Samalla olen huomannut innon heränneen myös toiseen, jo vähän vanhempaan ja tutumpaan mielipuuhaan: valokuvaamiseen. Tokihan olen koko ajan jonkun verran kuvannut ja siitä edelleen tykännyt, mutta nyt on iskenyt oikein kunnon inspis! Tein sivut Facebookiin ja Instaankin, tervetuloa seuraamaan mikäli kiinnostaa! Luonnollinen jatkumo tälle innostumiselle tuntui olevan mikäpä muukaan kuvauskaluston päivittäminen ja alkuviikosta sitten menin ja ostin Canon EOS 7D:n. Hyvin palvellut 550D siirtyy siis varakameran rooliin ja minä rupean opettelemaan paremmaksi astetta ammattimaisemman kameran kanssa. Hädin tuskin maltan odottaa, että pääsen räpsimään, onneksi viikonlopulle on jo sovittu parit kuvaukset!

"Toivottavasti minä en joudu kuvauksiin. Ainakaan niihin röntkenkuvauksiin. En juurikaan pidä niistä vaikka kyllä nätisti aina seison. Vai mitä äippä. Että seison nät... Äippä! Sinulla on uudet sukat!" (On muuten, ja näitä ajattelin teillekin muutamat jakaa. Ihan parhaat!)

Kuvat © Kukka, kiitos.
Mitä parasta viikonloppua kaikille!