maanantai 4. syyskuuta 2017

Ei saa surettaa

Sinne meni sitten se elokuukin niin, että humahti. On ollut paljon mielessä. Jonkin verran olen kirjoitellutkin, mutta yksikään postaus ei ole koskaan valmistunut täyttämään julkaisukelpoisen kriteerejä. Näkisittepä luonnoskansioni. Se on kuin yksi suuri sanojen hautausmaa täynnä kesken jääneitä lauseita ja kuopattuja kappaleita. Noin siinä käy kun luulee keränneensä itsensä ja sitten hetkeä myöhemmin tajuaakin olevansa sekaisin kuin seinäkello. Monta kertaa on tullut suru puseroon ja sen seurauksena ollut pakko heittäytyä sikiöasennossa peiton alle, synkistelemään elämää ja etäisyyttä.


Mikkelissä kaikki on useimmiten ihan ok. Pääsen tallille puolessa minuutissa ja saatan käydä siellä pyörähtämässä useammankin kerran päivässä vaikka vain muutamien rapsutusten verran. Nuutti kävelee aina tarhan portille vastaan ja on muutamasti vähän hörissytkin. Sitä se ei liiemmin koskaan ole harrastanut, tuppisuu kun on, mutta ehkä mulla vain on viime aikoina ollut harvinaisen hyviä herkkuja. Nuutilla on kaikki tilanteeseen nähden hyvin, ehkä, toivottavasti. Se ei taatusti siellä pellossa kesän viimeisiä vihreitä metsästäessään meikäläistä ikävöi, mutta omalle henkiselle hyvinvoinnilleni nuo pienet yhteiset hetket ovat suorastaan elintärkeitä. Niiden avulla saan pidettyä pääni pinnalla ja kiinnitettyä keskittymiseni olennaiseen. Siihen, että me ollaan olemassa. Helsingissä ollessani suren paljon enemmän. Vaikka pyrin täälläkin järjestämään itselleni ohjelmaa, käyn tallilla, ratsastamassa, tapaan kavereita ja sukuloin minkä ehdin, niin illat ovat silti auttamatta yksinäisiä. On aikaa ahdistua ja ikävöidä.

"Äiti! Moi! Täällä on tie vähän tukossa mutta tulossa oon."

Ja ikävä onkin kuluneina viikkoina ollut ihan suunnattoman painava, suorastaan musertava. On harvinaisen selvää, etten voi loputtomiin jatkaa elämääni viikottain kahden 250 kilometrin päässä toisistaan sijaitsevan kaupungin väliä seilaten, mutta se millä aikataululla muutoksia tapahtuu... Siitä ei tietenkään ole minkäänlaista varmuutta. Se riippuu tällä hetkellä niin monesta asiasta. Mulla on maailman paras työpaikka ja ihanista ihanimmat työkaverit, mutta nyt alkaa tulla oma jaksaminen vastaan. Uskomatonta, että me eletään jo vuotta 2017, mutta kukaan ei vieläkään ole onnistunut kyhäämään toimivaa teleporttia! Se tekisi monesta asiasta niin helppoa.

Onneksi olen taas arjen alettua saanut siskon kautta kuva- ja videoterveisiä Nuudelilta, he ovat siellä serkkutyttö Kukan kanssa vanhaa herraa hoivailleet, pitäneet punkan siistinä ja sitä rataa. Suunnittelin varaavani eläinlääkäriaikaa kontrolliultralle kuun lopulle, niin sitten tiedetään miten homma taas tästä etenee. Toivotaan tietenkin parasta edelleen, mutta pakkohan se on myöntää, että pelko painaa mieltä. Isosti, aina vaan. Nuutti on ollut ihan pirteä ja iloinen, maastoillut sekä puuhaillut kaikkea muutakin kovin mielellään, mutta ollut ehkä aavistuksen "liian rauhallinen". Sellainen kysyvä. Se ei ole koskaan ollut mikään sylivauva (päinvastoin, vaikka onhan se toki vuosien saatossa pehmennyt...), mutta nyt se on hakenut kovasti läheisyyttä ja painanut päätä syliin, vaatinut rapsutuksia, hamunnut ja seurannut kuin hai laivaa mihin ikinä olen mennyt. Ei ole karsinastakaan yrittänyt karkuun yhden yhtä kertaa, vaikka on ollut ovi sepposen selällään ja meikäläinen milloin missäkin häntäjouhia selvittelemässä... Tosi epänuuttimaista... Mutta parempi noin päin, että osaa ottaa iisisti. Ainakin vielä. Jos totaalisaikkuilu jostakin syystä vielä jatkuisi pidemmälle syksyyn ja yhä edelleen talven kynnykselle, niin sitten voisikin jo olla toinen ääni kellossa.

Olen kyllä ollut tosi iloinen siitä, että vaikka laitumelta palattiinkin jo elokuun ensimmäisen viikon jälkeen niin Nuutti on kaverinsa Fonin kanssa saanut viettää päivät pitkälti pellossa kotonakin. Siellä ne kuitenkin ovat koko ajan vähän liikkuneet ja sehän on jänne-/hankosidevamman toipumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Akuutissa vaikeessa toki mahdollinen koppilepo kylmäyksineen, mutta sen jälkeen pientä liikettä. Se estää liian arpikudoksen sekä sen aiheuttaman liikerajoituksen muodostumisen eli edesauttaa hankosidettä toivuttuaan kestämään venymistä paremmin. Hyvinhän nuo vanhat vammat ovat meidän tapauksessamme kestäneetkin - ongelma vain on siinä, että aina tuntuu jostakin löytyvän rakenne, joka ei vielä kertaakaan ole ollut rikki...

Ei taida Nuudelikaan kyllä olla ihan mikään penaalin terävin muumi. Koko pelto täynnä puputettavaa, mutta kai se on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella...

No, pelattava on niillä korteilla mitkä sattuu saamaan. Ei tämä koskaan helppoa ole ollut, mutta opettavaista senkin edestä. Pettymyksetkin kuuluvat asiaan ja ne kasvattavat luonnetta, näin minulle on kerrottu. Silti olen ihan se sama itkupilli kuin 10 vuotta sitten, jolloin sen ensimmäisen lopetustuomion saimme. Ehkä jopa vielä vähän pahempi, onhan tässä välissä kuitenkin tapahtunut melko voimakas kiintyminen. Sellainen vähän jopa pelottavan vahva umpirakastuminen, joka joku päivä teidemme erotessa tulee repimään sydämeni sijoiltaan. Se on edessä ennemmin tai myöhemmin, mutta toivottavasti ei ihan vielä. Joka tapauksessa, kävi miten kävi, Nuutilla on varmasti ollut kiva kesä. Kiitos sen mahdollistamisesta valmentajallemme Kaisalle sekä koko Alatalon tallin poppoolle sekä kotitallillamme Jennille, olette parhaista parhaimpia ja samaa sanoisi varmasti tuo pieni löhövalaskin jos vain osaisi...

"Ai mitä? Mitä pitää osata? Anna namia niin osaan ihan mitä vaan!"

Hyvää alkanutta syyskuuta kaikille! Tästä se syksy sitten starttaa... I-H-A-N-A-A!
Joko teidän hevoset ovat palanneet kesälaitumilta vai vieläkö saavat hetken nautiskella? Mitä teille muuten kuuluu?

torstai 3. elokuuta 2017

Olishan se hienoo jos näin ei ois

Tää on silti lottovoitto. Tai jotain siihen suuntaan, ainakin mikäli edellisiin tuomioihin vertaa. Ei tässä nyt vielä millekään riemutanssille ole aihetta, mutta voisivat asiat olla huomattavasti huonomminkin. Eläinlääkäri kävi parisen viikkoa sitten ja sen jälkeen olen pyöritellyt tilannetta mielessäni vähän vaihtelevin fiiliksin. Yhtenä päivänä olo saattaa olla luottavainen ja toiveikas, toisena taas epäluuloinen ja ahdistunut. On pitänyt tulla postailemaan varmaan 100 kertaa, mutta takkuisista ajatuksista on niin vaikea saada selkoa, että kirjoittaminen on kariutunut jo ensimmäisiin lauseisiin. Olisi paljon kivempi kertoilla jostakin ihan muusta.

Nuutilla on vasemman takajalan hankositeessä lievä vamma. Ei suurempaa säievauriota, mutta sisähaaran yläosa kirjava ja paksu (17 mm vs. norm. max 10 mm). Hyvällä tuurilla sairaslomaa on edessä vain 2-3 kk ja ehkä ensimmäistä kertaa ikinä saatiin oikeasti lupaava toipumisennuste, mutta takaisin normaaliin arkeen palaaminen tietenkin edellyttää sitä, että oireilu (turvotus ja liikkeen "kankeus") katoaa. Muuten onkin sitten kökömpi homma. Eläinlääkärin mukaan hankoside itsessään ei tuosta välttämättä enää kaunistu ja se on etenkin iäkkäämpien hevosten kohdalla ihan tavallista, mutta ne voivat silti kestää kevyttä käyttöä. Ja sitähän se on ollut tähänkin asti: kevyttä. Niin kevyttä, etten tiedä voiko tämän kevyemmin hevosta edes käytössä pitää ja silti olemme jälleen kerran näiden samojen, vanhojen aiheiden äärellä.

Ultrassa ei näy mitään kummempaa. Pientä harvakaikuisuutta, mutta se tosiaan voi jäädä ihan pysyväksi tilaksi. Oikeanpuoleisessa kuvassa punaisella ympyröity vaurioalue, tässä turvotus näkyy selkeästi. Ei ollut aluksi noin voimakasta. Vihreällä ympyröity ns. "normaali turvotus", jota Nuutilla on aina vähän ollut molemmissa takasissa.

Olen parhaani mukaan yrittänyt olla syyttämättä itseäni, sillä se on äärimmäisen kuluttavaa eikä muuta mitään. Siitä saa vain itkun ja pahan mielen. En ole täydellinen, olen tehnyt ja teen varmasti vastaisuudessakin virheitä niin ihmisenä kuin hevosenomistajanakin, mutta Nuuttia olen aina pitänyt kuin kukkaa kämmenellä. Aina. Siksi tämä niin kurjalta tuntuukin. Olemme suuren osan matkaamme eläneet hyvin vahvassa symbioosissa eläinlääkäreiden kanssa ja mukana on alusta saakka ollut niin valmentajia kuin monia, monia muitakin pitkän linjan hevosihmisiä (aina omista perheenjäsenistä lähtien), joten yksin en ole missään vaiheessa jäänyt. Vaikka en omiin taitoihini luottaisikaan, tuntuu melko absurdilta ajatella, että olisin voinut näin vahvan tukijoukon ympäröimänä toimia kerta toisensa jälkeen niin väärin, ettäkö kaikki menneiden vuosien ongelmat sössimiselläni selittyisivät.

Onneksi lähelläni on ihmisiä, jotka tämän tietävät ja edelleen jaksavat muistuttaa, että huono tuuri ei katso kenen kohdalle se osuu. Elämä antaa, elämä ottaa... On meillä ollut matkassa paljon sitä hyvääkin. Nuutti vain on sellainen kovan onnen lapsi, että yleensä jos siihen sattuu, niin sattuu sitten isosti. En edes jaksa laskea montako kertaa sitä on milloin mistäkin tikattu, paketoitu ja kuvattu niin ultralla, röntgenillä kuin muillakin menetelmillä. On tutkittu, hoidettu ja kuntoutettu mutkia oikomatta, käyty lukuisissa "ylimääräisissäkin" kontrollitarkastuksissa ja seurattu säännöllisen epäsäännöllisesti vanhojen vammojen tilannetta. Yksikään niistä ei ole koskaan uusinut (kop, kop, kop...) ja parantuneet rakenteet ovat aina saaneet ainoastaan kehuja. Kaikki on tehty oppikirjan mukaan, mutta silti hevonen on kuin kävelevä lääketieteellinen museo - eikä loppua näy.

Joskus syyskuun puolella jalka ultrataan uudemman kerran ja katsotaan sitten miten edetään. Siihen saakka mennään ainoastaan kävellen sekä uiden ja kahlaten. Monta kertaa ollaankin jo polskimassa käyty! Ehkä hauskinta ikinä ja kaiken lisäksi äärimmäisen hyvä liikuntamuoto myös jännevammaiselle. Auttaa hyvin tehokkaasti pitämään yllä jonkinlaista lihaskuntoa ja sitten on taas helpompi jatkaa normaaliin liikutukseen jos sen aika vielä joskus koittaa. Kaikkeen pitää tietenkin varautua, toivotaan parasta ja pelätään pahinta uskotaan sekä rakastetaan senkin edestä!

Pikkuruinen Onni ja iso Nuudeli, © Kukka.

Pienistä murheista huolimatta meillä on ollut tosi kiva kesä, toivottavasti myös teillä! Mitä ihaninta alkanutta elokuuta kaikille