lauantai 29. elokuuta 2015

Näillä mennään

Viikko sairaslomaa ja ratsastuksellista takapakkia melkoinen määrä. Vanhan hevosen kanssa pienikin seisahtuminen saattaa tehdä merkittävän loven siihen työhön, mikä hyvän kunnon saavuttamisen sekä ylläpitämisen eteen on tehty, mutta eipä auta itku markkinoilla - eiköhän tämä ruoste tästä oikeanlaisen treenin myötä äkkiä karise.

Nuutti ja Veronika pellolla keskiviikkona. Hyviä pätkiä, mutta pääosin heppa oli aikamoinen mato! Tässä näyttää yllättävän keskittyneeltä...

Tällä hetkellä tuntuu lähinnä siltä, että kaikki takapään, selän ja kaulan lihakset ovat livistäneet ja masu paisunut entisestään. Tukkakin on kasvanut niin, että Nuutti rassukka näyttää ihan peltoon unohdetulta pulliaiselta. Siihen vielä päälle naama täynnä arpia ja iso kasa kohonneita sekä osittain hangattuja ötökänpuremia - kohta on varmaan joku eläinsuojeluviranomainen kyselemässä, että eikö kukaan tätä kapista kaakkia rakasta. Vaikka toista hoivataan ja lellitään minkä ehditään. Eläinlääkärikin kommentoi eilen tikkejä poistaessaan, että tämä taitaa olla oikea mamman mussukka. Nuutti seisoi kiltisti aloillaan, kuunteli ja toimenpiteen jälkeen nyökkäsi muutaman kerran hyväksyvästi. Taitaa poika itsekin tietää olevansa aika tärkeä tyyppi... ;)

Lähtiessään elli kääntyi vielä huikkaamaan, että olehan ihmeessä yhteydessä mikäli on tarvetta vaikkapa raspaukselle tms., tämä kun on niin kiva hevonen. Taas kerran sain olla pienestä ruttukääryleestäni ylpeä kuin mikä, ja hukutin sen tietenkin siltä seisomalta haleihin, pusuihin ja kookosnameihin. Olin jo ehtinyt unohtaa kenelle kenen tuhmalle alter egolle piti hetkeä aiemmin viritellä riimunnaru turvan ympärille kun pellon reunassa oleva risukasa kävelylenkiltä palatessamme huuteli kummia (lue: joku lehti siellä kahisi). Puuh, puuh, pörh, pörh, vastasi Nuutti ja yritti ottaa ritolat. Monta kertaa, oikein pukitellen. Siinä hukkui allekirjoittaneen "perrrrkele!" tuuleen ja soran rahinaan, kunnes yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Nuutti, tuuli, aika. Luulin ihailleeni pää pilvissä patsastellutta hevostani ainakin vartin, kunnes tallin pihassa totesin meidän taivaltaneen laitumien reunalta takaisin vain noin 7 minuutissa - välikohtauksineen. Hassu juttu.

Itse pellolla Nuutti on suureksi yllätyksekseni käyttäytynyt oikeinkin nätisti. Vahva se on, mutta pukkiloikkia toistaiseksi 0. Kyllä se vielä ehtii. Tänä vuonna ratsastuskäytössä on pelloista paras: suuri mäkipelto, jossa saa auringonlaskun aikaan aivan ihania kuvia. Hii, parhautta! Pitäisi vain ehtiä sinne juuri oikealla hetkellä, viimeksi kun alkoi jo hämärtää. Vanha kameranrämäni ei niissä olosuhteissa enää loista, mutta no... ihan sama. Ei edes järin harmita - oman suoriutumisemme kun voi vallan loistavasti tiivistää tähän kuvaan:

Siis me ollaan niin nevahööd mistään takapään päällä olemisesta. Eikö takajalat oo ihan ok jos ne roikkuu sukkahousuina perässä...? Ensimmäisen laukan jälkeen siirtymä alas valui, valui ja valui, ja tässä siis komeilee hetki juuri ennen käyntiin putoamista. Ihan kamalaa, hävettää.

No, seuraavalla kerralla skarpimmin. Huomenna meidän oli tarkoitus jälleen kahden viikon tauon jälkeen päästä esteille, mutta arvatkaahan kuka täällä istuu kuumeessa, pää täynnä räkää... No meitsi, tietenkin. Krooninen poskiontelotulehdus on kamalan kiva, tekisi mieli repiä irti koko naama. Onneksi Veronika sanoi voivansa hypätä Nuutin kanssa, niin heppanen sentään pääsee virkistämään mieltään. Sen ratsastettavuus ei tosiaan ole loman jälkeen ollut ihan totuttua luokkaa, mutta se on ihan tuttu juttu - useamman vapaapäivän aikana Nuudeli monesti vain... lässähtää. Siinä saattaa olla virtaa, mutta oikean tuntuman löytäminen on yleensä ensimmäisillä ratsastuskerroilla haastavaa. Välillä tuntuu kuin se olisi ollut lomalla Marsissa ja unohtanut meidän, maa-asukkien välisen tavan kommunikoida ihan tyystin. No, kyllähän se meillä ihmisilläkin maanantai toisinaan viikonlopun jälkeen käynnistyy hitaasti - viikoista puhumattakaan! Pitänee siis antaa vähän armoa. Osaltaan uskon hitusen jähmeähkön liikkumisen myös kielivän kranion tarpeesta, sillä edellisestä käsittelystä on taas ehtinyt vierähtämään tovi jos toinenkin. Selän tuossa jo parisen viikkoa takaperin avasinkin, mutta kokovartalokopelointia on luvassa heti ensi viikon alussa. Loppuviikon pläänit ovat vielä vähän auki, niistä lisää myöhemmin...!

Toivottavasti tämä lenssu tästä pian helpottaa, haluan äkkiä pellolle laukkareenaamaan!

Joko teillä pääsee sänkkäreille?

tiistai 25. elokuuta 2015

Astetta ufompi

Nuutti on nyt muutamana päivänä tallin pihapiirissä norkoillessaan herättänyt muiden hevosten keskuudessa pientä kummastusta. Kävin viime viikolla ostamassa sille silmien suojaksi ihan oman ötökkähupun ja mukaan tarttui tottakai se kaikista pramein vaihtoehto: Horseware Rambo Fly Mask Plus, suomennettuna siis ufopönttö. UV-suojattu, sisäänrakennetun kiskonsa ansiosta pois silmien päältä pysyvä hökötin. Nuutti näyttää se päässä ihan ulkoavaruudesta saapuneelta muukalaiselta. Kaiken kaikkiaan siis mielestäni ihan kantajansa näköinen kapistus, vai mitä olette mieltä?

"Joo, kiitos, naurakaa vaan ihan vapaasti."
"Itekki pidät välillä semmosta myssyä missä on katos edessä, se se vasta juntin näköstä on!"
"Sitäpaitsi tää on tarpeellinen, ei mee ötöt simmuun."
"Eikä ees korvilla oo ahdasta!"
Höpsöli 
Pelleiltiin vähän lötkötötsän kanssa. Nuutti tosiaan rupeaa käskystä kuopimaan sitä maahan - tai heittelemään ympäriinsä. Jälkimmäinen käsky on vielä vähän työn alla.
Taitava!
"Miten tässä nyt näin kävi? Kuules tötö kun mä en saa namia ennen ku sä oot pitkälläs."
"Niinku näin. Tällee se maailma pyörii."

Eläinlääkäri kävi eilen vilkaisemassa Nuutin silmää ja totesin, että eihän tuo tässä vaiheessa voisi yhtään paremmalta näyttääkään. Muy bueno! Penisiliinikuuri loppui toissapäivänä eikä kipulääkettäkään enää tarvita. Ainoastaan silmätipat annetaan normaalisti perjantaihin saakka kunnes ell tulee poistamaan tikit. Saimme luvan palailla liikkumaan muutenkin kuin kävellen ja tänään kävimmekin auringon laskiessa hölkkäilemässä keskellä suurta peltoa. Kuviakin tuli, ja sieltä pitää ehdottomasti paremmassa valossa saada lisää! Nuudeli oli vähän vahva, mutta liikkui noin muuten oikein hyvin. Vitsi, olipa ihana olla oman hepan selässä taas!

lauantai 22. elokuuta 2015

Iltakävelyllä

Nuutin silmä näyttää hyvältä. Tikit ovat ilmeisestä hinkkaamisesta (ompeleiden vieressä olevat, pinnallisempien nirhaumien ruvet ovat olleet auki ja vuotaneet hieman) huolimatta pysyneet kiinni, haava on siisti ja turvotus nyt parin viimeisen päivän aikana laskenut melko vähäiseksi. Keskiviikon koppilepopäivän jälkeen heppanen on huppu päässään (kiitokset ihanille tallikavereille sen lainasta!) päässyt tarhaan sekä kävelylenkeille ja maanantaina varmasti tiedämme tarkemmin milloin saamme taas palailla normaalin liikutuksen pariin. Toivottavasti pian! Vanhassa herrassa alkaa nän muutaman vapaan jälkeen jo olla vähän virtaa... ;)

"Miks mulla on tämmönen säkki naamassa?? Antakaa äkkiä jotain herkkua tai rupeen riehumaan!"
"Mitäs tää on? Pirtelöä? Mä tilasin kyllä beibiporkkanoita!"
"Yök, kamalan makusta!"

Olemme joka ilta käyneet talsimassa sekä samalla vähän (tai vähän enemmän...) ruokailemassa pitkin pellonreunoja. Aika rentouttavaa, ei käy kieltäminen - on näissä "turhissakin lomissa" puolensa... Keskiviikkona Veronika oli kameran kanssa mukana matkassa ja räpsi muistikortin puolilleen aivan ihanaa kuvamateriaalia, joten pidemmittä puheitta... tässä sitä!

"Siistii, kerranki ruoho on vihreempää aidan tällä puolen!"
"Kattokaa nyt miten toi toinenki on kitukasvunen ku ei niillä oo yhtään ruokaa tuolla."
Tyhmä laitumen aidan varjo, ärr...!
Pöhkö pussipää.

On tuo heppanen vain niin rakas...
Löytyikö kuvista lempparia?

tiistai 18. elokuuta 2015

Tää on niin tätä...

Voihan Nuudeli... Mokomakin torvelo päätti pistää tulevien viikkojen ohjelman uusiksi ja teloa laitumella toisen silmänsä niin, että eläinlääkäriä sai taas kerran soitella paikalle asap. En tiedä mitä on sattunut, mutta toivon, ettei otus ole saanut potkua päähänsä - siinä vaiheessa huolenaiheena nimittäin saattavat olla myös pintaa syvemmälle muodostuneet vauriot. Mutta, so far so good. Toistaiseksi kaikki ok. Silmä on tikattu ja turvotuksesta (sekä kaikesta verestä...) huolimatta eläinlääkäri sai sen kasaan suhteellisen siististi. Ilmeisesti tapaturmasta oli ehtinyt kulua jonkin verran aikaa ennen kuin itse sain tiedon verissä päin hortoilevasta hevosesta ja ehdin paikan päälle tilanteen katsastamaan, sillä haava piti ennen kursimista avata uudelleen. Samalla ell katsoi, ettei itse silmä ole vaurioittunut. Jotakin pientä näkyi, mutta "melkein normaali" kuulosti ihan hyvältä. Nuutista ei siis ainakaan vielä tule kyklooppiheppaa.

Tässä vaiheessa turvotus ei vielä ollut kovinkaan paha, viimeisenä tuntina ennen eläinlääkärin tuloa se suunnilleen kaksinkertaistui.

Tapaamme eläinlääkärin kanssa kontrollin merkeissä viikon kuluttua, mikäli kaikki menee hyvin. Eli mikäli turvotus laskee (tai ei ainakaan lisäänny...), eikä vekki rupea kehittelemään sisälleen paisetta tai valuttamaan mätää. Eikä Nuutti hinkkaa tikkejä hajalle... Jos näin sattuu, pitää ompeleet avata ja haava hoitaa uudemman kerran. Kesä on tämän kaltaisten ongelmien kannalta vähän haastavaa aikaa kun pöpöt käyvät niin herkästi jylläämään, mutta toivotaan nyt, että ainakin suuremmilta jatkotoimenpiteiltä säästytään ja toipuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti.

Pientä sairaslomaa tässä nyt tulee varmaan ainakin se viikko-pari, sillä ennen turvotuksen laskemista emme liiku muutoin kuin kävellen. Huomenna Nuudeli ei pääse tarhaankaan, ettei silmä ainakaan ötököiden vuoksi ärry (onko tuo edes sana...?) enempää ennen kuin saan ostettua sille jostakin hupun. Käyn sen kanssa kyllä iltasella pienellä kävelyllä, mutta surettaahan se silti seisottaa toista karsinassa koko päivä... :( Sataisi edes kaatamalla niin ei olisi niin julma olo. Hepalla on nyt viikon verran päällä lihakseen tuikattava penisiliinikuuri ja silmätippoja pitäisi laittaa 2-4 kertaa päivässä. Ensimmäinen ei ole ongelma; tuttua puuhaa vuosien takaa ja piikki annetaan vain kerran päivässä, mutta silmätipat eivät ainakaan tänään olleet ihan läpihuutojuttu enkä millään itse pääse tallille neljästi päivässä. Huomenna pelastajamme (niin monella tapaa...) Veronika käy ennen omia menojaan hoitamassa aamutipat ja itse laitan kahdet iltapäivällä/illalla, mutta pitää vähän katsoa miten siitä eteenpäin saadaan sumplittua. Tallityöntekijät taatusti aamulla laittaisivat, mutta tiedän (ja siis ehdottomasti ymmärrän!), etteivät he puolta tuntia rupea yhden apinan kanssa tappelemaan. Jos joku teistä siellä ruudun toisella puolen siis on keksinyt sellaisen tosi kätevän silmätippakoneen niin me tilataan yksi kappale kiitos...

Reppana...

Juuh, että... sellaista meille. Mitäpä teille?

torstai 13. elokuuta 2015

Hanskat ei tipahda, periks ei anneta

Maanantaina oli pomppupäivä. Viime viikollahan Nuutti hyppäsi Veronikan kanssa, joten meikäläisen edellinen kerta sijoittui aikaan suunnilleen pari viikkoa taaksepäin - ja sen kyllä huomasi, piru vie! Taas jänskätti. Oli kuitenkin tooooodella hyvä (ja tietenkin Nuutille kiva), että Veronika kävi tsekkaamassa miltä heppasen ratsastettavuus esteillä näyttää, sillä nyt hänellä omien sanojensakin mukaan on selkeä käsitys siitä, miten se missäkin tilanteessa reagoi ja miten sitä silloin tulisi ratsastaa. Viime kerralla hyppäsimme rataa, tällä kertaa vuorossa oli vähän ns. "estekoulua", eli paljon puomeja sekä teknisempää tehtävää pienemmillä esteillä. Maanantailta ei ole materiaalia, mutta kahden viikon takaa sitä onneksi löytyy! Kaikista kuvista suuret kiitokset siis Lindalle.


Ratatreeni meni kaiken kaikkiaan tosi hyvin. Nuutti tuntuu parantavan juoksuaan tunti tunnilta ja meillä oli taas hirmu hauskaa! Huippu, huippu heppanen. Tukka putkella esteelle kuin esteelle, siinä menivät radalla vesimatotkin sun muut ihan kuin vettä vain. Ja siis miksipä eivät olisi menneet, Nuutillehan se on ihan se ja sama mitä siellä esteen alla on. Kaikki kelpaa, kunhan saa hypätä. Vähän sattui välillä hassuja loikkia, ristilaukkoja jne., mutta moiset eivät hidastaneet lainkaan.

Jee, este näkyvissä!
Juu, niin, ja askellaji tosiaan oli...?

Maanantaina puolestaan tuntui siltä, että ne eivät ainoastaan hidastaneet, vaan pysäyttivät ihan tyystin. Normaalin alkuverkkailun ohessa aloittamallamme puomitehtävällä ratsastin yhtä hyvin kuin mikä tahansa tuhansia vuosia koomassa lojunut, eli aika huonosti. Kummallakin lävistäjälinjalla oli kolme puomia, joita tulimme kahdeksikolla ja pääsinpäs toteamaan, että niinkin yksinkertaisesta tehtävästä saa helposti hankalan kun tarpeeksi sählää. Kahdeksikon kaaret unohdin ratsastaa, mutta puomeille säädin vaikka sun mitä - juuri kuten ei kuuluisi... Veronika käski rentoutumaan, istumaan takajalkojen päälle, pitämään pohkeen kiinni ja ratsastamaan raviin vahvaa tahtia läpi kaarteen. Puomeilla sitten taas hevoselle työrauha ja niiden jälkeen skarppina, ettei paketti leviä käsiin. Viimein hieman terästäydyttyäni saimme aikaiseksi muutamat onnistuneet pätkät ja siirryimme välikäyntien jälkeen ympyrälle hyppäämään kahta pientä pystyä. Tämä sujui hyvin! Laukka rullasi ja jokaiseen hyppyyn löytyi hyvä ponnistuspaikka. Se on juuri se, kun saan rytmistä kiinni ja lakkaan miettimästä liikaa; silloin asiat onnistuvat. Ne onnistuvat, koska en häiritse Nuuttia, vaan annan sen hoitaa homman rauhassa kotiin.

Joku toivoi näitä kuvia tehtävistä, joten tässäpä olisi ensimmäinen. Maanantain hypyt suoritettiin maneesissa, joten kuva on suhteutettu sen mittoihin.

Perusteellisen verkkailun jälkeen siirryimme hyvällä fiiliksellä varsinaisen tehtävän pariin. Päivän teemana olivat uusintateitä muistuttavat, tiukemmat käännökset, joita ratsastaessa piti pitää huoli siitä, että laukka ei kuole ja hevonen karkaa avuilta vaikka tilaa ei juuri ole. Maneesin päädyssä oli neljä estettä, joita tulimme pienenä ratana (ks. kuva alla). Paljon kääntämistä, ulko-ohjaa ja -pohjetta, diagonaaliesteillä ajatus heti tulevaan suuntaan, jotta laukka vaihtuisi hypyn aikana eikä tarvitsisi kiirehtiä laukanvaihtoa tai punnertaa ristilaukassa seuraavalle. Ensin alkuun kaikki meni ihan ok, kunnes sitten muutaman vähän kaukaa lähteneen loikan ja oman tasapainon horjahtamisen jälkeen pasmat menivät aivan sekaisin.

Se pieni, ruma peikko pääni sisässä heräsi huutamaan, että sä et nyt vaan yksinkertaisesti pysty tähän. Olet huono, parempi kuin luovutat vain. Veronika käski jatkamaan. Älä jää kieriskelemään niihin epäonnistumisiin, vaan ratsasta, ratsasta! Katse seuraavalle esteelle ja täyttä höyryä eteenpäin. Yritin koota itseni. Keräsin ohjat käteen, annoin Nuutin hypätä laukalle ja käänsin seuraavalle esteelle. Ponnistus osui vähän turhan lähelle, Veronika huusi, että ei haittaa, jatka! Anna laukan edetä kaarteessa! ULKOAVUT! Ennen pitkää huomasin ajautuneeni kohti seuraavan esteen ulkoreunaa. Nuutilla oli lapa ulkona ja ponnistuspaikoille sokeutunut estesilmäni näki vain sen, että nyt mennään ihan päin honkia. Samalla tajusin roikkuvani siinä hemmetin sisäohjassa edelleen. Jännitin reisiäni valmiina vastaanottamaan kiellon sekä ehkäisemään ilmalennon, mutta mitä tekee maailman kiltein heppa? No hyppää, tietenkin. Korvat vähän hölmistyneesti lurpallaan, että mitä sä mamma oikein säädät? Anna mä menen nyt.

Esteen yli päästyämme kipusin itseni tasapainoon ja otin Nuutin vuolaiden taputusten säestämänä seis. Sanoin Veronikalle, että mä en osaa, tästä ei tule mitään, mä en pysty. Turhautti. Olin taatusti hyvää vauhtia pilaamassa hevostani. Hevosta, joka kiltisti hyppää mitä vain, mistä vain, ja saa kiitokseksi ainoastaan ympäriinsä lössähtelevän ratsastajan. Ei ole ihan reilua. Veronika sanoi, että okei, nyt pieni breikki. Hengitä. Sä pystyt tähän kyllä, miksi et pystyisi? En keksinyt yhtäkään järkevää vastausta, esteethän olivat ihan onnettoman pieniä. Niistä olisi päässyt yli jalaton kilpikonnakin. Jollakin tapaa vain tuntui siltä, että mitä ikinä teen tai en, kaikki menee pieleen.


Onni on - edelleen - valmentaja, joka tsemppaa vaikka läpi harmaan kiven. Kierros, pari käyntiä, narut käteen ja häntä pystyyn. Nuutti oli heti ihan täpinöissään, se halusi mennä ja olla paras. Laukka eteen, peppu satulaan, pohje kiinni ja sitten rauha. Anna esteen tulla vastaan. Heti hypyn jälkeen katse seuraavalle esteelle, käännä ja odota. Viimeinen rata oli ihan hyvä. Ei mikään loistosuoritus, mutta kelvollinen. Veronika kysyi haluaisinko vielä tulla jonkin esteen, ehkä vain yksittäisenä. Näin saisin kunnolla keskittyä estettä edeltävään kaarteeseen, enkä ehkäpä jo ennen aikojani jännittäisi sen jälkeen vuorossa olevaa. Pari hyppyä hieman isommalle ykkösesteelle ja se sai olla siinä. Inasen lähelle tulimme molemmat kerrat, mutta annoin sen itselleni anteeksi. Lähestymiset olivat ihan ok, eikä esteen ylittäminen muodostunut Nuutille minkäänlaiseksi ongelmaksi, joten... kaikki hyvin.

Muutaman kerran tulimme myös vähän pidempää rataa niin, että 4. esteen jälkeen jatkettiin uudemman kerran 2. este vastakkaisesta suunnasta kohti peilipäätyä (oikea) ja käännetiin siitä vasemmalle 1. esteen yli niin ikään vastakkaisesta suunnasta.

Loppuverkkaillessani Veronika kysyi mikä oli fiilis. Pienen epäröinnin jälkeen vastasin, että hyvä. Oli ihan oikeasti, koska päätin niin. Toki parantamisen varaa jäi hyvinkin runsaasti, mutta todellisuus on se, että eihän se tunti nyt niiiiin luokattoman huonosti mennyt. Siltä se vain siinä hetkessä tuntui. Mukaan mahtui kuitenkin paljon oikeasti todella hyviä pätkiä ja Veronikakin antoi palautetta, että hei, hyvin meni - tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen kerta vähän teknisempien harjoitusten parissa. Hän kehoitti luopumaan harhaluulostani, että maailma kaatuu kun mokaan. Koska ei se kaadu, kuulemma.....

Olen kyllä todella iloinen siitä, että olemme vielä näin vanhoilla päivillämme päässeet säännöllisen estevalmentautumisen makuun. Vaikka kuinka sählään ja toisinaan ärsyynnyn omaan tunarointiini oikein olan takaa, on jokainen tunti päästy lopettamaan niin, että päällimmäinen tunne on hyvin vahvasti positiivinen. Pääkopassa itsevarmuuttani saastuttavat ongelmat ovat ehkä hitusen suurempia, mitä luulin - tai halusin itselleni myöntää... - mutta suunta kohti parempaa on oikea. Onhan tässä tosiaan henkisellä tasolla jo ihan kiitettävä matka taitettukin. Seuraava estevalmennus on sunnuntaina, ja tarkoituksena on taas hypellä vähän rataa. Hii, niin siistiä! Palaillaan taas!


P.S. Muistakaahan kaikki innokkaat seurailla ratsastuksen EM-kisoja Aachenista joko telkkarista (TV2) tai Yle Areenasta! Lähetysajat löydät tämän linkin takaa.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Sä etsit vielä tilaisuutta, kaipaat jotain, etsit uutta

Heinäkuinen ilta oli lämmin. Kymmenpäinen hevoslauma käyskenteli puiden varjostamalla alueella laitumen perimmäisessä nurkassa. Huusin Nuuttia nimeltä. Se nosti päänsä heinikosta ja lähti liikkeelle. Hieman laiskasti, mutta lähti kuitenkin. Luokseni päästyään hevonen ei normaaliin tapaansa pysähtynyt eteeni, vaan kiersi takakautta vierelleni, nappasi suullisen heinää ja lähti astelemaan takaisin kohti pellon toista reunaa. Muutaman metrin käveltyään se pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. "Tuletkos sieltä?", se näytti kysyvän.

Heinä kahisi askelten alla ja välillä samettinen turpa hamusi sormenpäitä pienen herkkupalan toivossa. Muiden hevosten luo päästyämme Nuutti vaihtoi kaverinsa kanssa pari leikkimielistä näykkäisyä ja laski sitten turpansa heinikkoon. Mielessäni retaleet olivat juuri vaihtaneet äijämäiset ylävitoset. Istahdin aidan juureen. Kuuntelin levollista heinän rouskutusta, kimeästi konsertoivia lintuja, heinäsirkkojen siritystä ja kauempana peltoa niittävän traktorin jylinää. Pian en enää tiennyt olinko viettänyt sijoillani vartin vaiko tunnin. Kännykkä kelloineen oli taskussa, mutten jaksanut kaivaa sitä esiin. Toisinaan on mukavampiaa unohtua ja antaa ajantajun kadota. Elää, hengittää ja olla onnellinen.

Nuutti ja yksi Nuutin paraskamuista, vanha herra Fox.

Tämä ilta on muutaman viikon takaa. Silloin Nuutti sai viettää pitkän viikonlopun laitumella vuorokauden ympäri. Seuraavalla viikolla kesä tuntui loppuvan kuin seinään. Parhaimmillaan yölämpötila laski muutamaan onnettomaan plusasteeseen eikä päivälläkään tullut toppatakissa lämmin. Suomen suvi, niin, lyhyt ja vähäluminen tälläkin kertaa. Kunnes sääukko päätti lohduttaa helteillä jälleen näin elokuussa. Kyllä on muutamana päivänä aurinko helottanut pilvettömältä taivaalta siihen malliin, ettei uskoisi täällä siniristilipun alla kykkivänsä. Jos lämpimät säät nyt edes hetkisen viipyvät, saa Nuutti vielä alkuviikon treenien jälkeen palata nauttimaan laidunelämästä ennen kuin saapuvat syksyn sateet, hirvikärpäset ja kaikki muu kurjuus, joka taas ajaa sisätiloihin valtaosaksi aikaa seuraavat puoli vuotta eteenpäin. Heh, no joo, kurjuus ja kurjuus... Syksyhän on ihan kivaa aikaa. Talvikin. Silti, kesä voisi jatkua vielä edes pienen hetkisen. Huonoista keleistä huolimatta tämä kuluva nimittäin on ollut meille Nuutin kanssa koko yhteisen matkamme paras, enkä haluaisi sen päättyvän koskaan. Olemme jollakin tapaa löytäneet toisemme sellaisella tasolla, mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Vaikka kohta on taas pimeää ja kylmää, uskon tämän motivaation siivittävän meidät aivan uudella draivilla seuraavaan kauteen, ja ehkäpä - mikäli aika vielä on suotuisa - myös niille ulkopuolisille kilpakentille. Tämä tuntui yhtäkkiä kovin realistiselta, kun Veronika sanoi, että Nuutti pitää varmaan sitten kuules klipata. "Tulee treenitalvi...!".

Kuva perjantailta, Veronikan koulutunnilta. Tästä on tulossa omakin postauksensa, mutta oli ihan, ihan, ihan pakko liiskata tämä otos tähän koska... olen vain niiin innoissani! Joskus pieni tönäisy oikeaan suuntaan johtaa isoihin muutoksiin..... Kuva © Jonsu, kiitos!

Toivottavasti teillä kaikilla on ollut mahtava, unohtumaton ja ajatuksia rikastuttava kesä, ja iso kasa tsemppiä erityisesti kaikille, jotka tulevalla viikolla palaavat koulun penkille! Vaikka loma ei enää jatkuisikaan niin muistakaahan: vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä, vielä voit löytää ystävän, vielä tilaisuuden saat...

torstai 6. elokuuta 2015

Kaksi taitavaa esteillä

Tiistaina! Koitti se kauan odotettu päivä kun Nuudeli viimein pääsi hyppäämään superkoutsi Veronikan kanssa. Hitsin pimpulat miten olin innoissani, huu, ihan mahassa myllersi! Raviverkka näytti tosi hyvältä, mutta laukka oli uskottavasti lämpimän sekä ennen kaikkea painostavan ilman vaikutuksesta vähän velttoa. Veronika sai muutamaan otteeseen herätellä takajalkoja ihan huolella. Hiljalleen vahvemman rytmin löytyessä kaksikko siirtyi maapuomeista ristikon kautta pieneksi pystyksi nousseelta yksittäiseltä esteeltä pituushalkaisijalinjalle sijoitetun kolmoissarjan pariin.

Keskittyneenä.
Tyhmät tolpat, olisivat kävelleet muualle odottamaan vuoroaan!
Hupsistalullakkaa!

Ensimmäiset kerrat Veronika ratsasti sisään ravissa. Ykkös- ja kakkosesteen välinen etäisyys (en muista metrimääriä... mutta yhdelle laukalle oli kumpikin väli) näytti ihan hyvältä, mutta Nuudeli teki silti toiselle esteelle lähes poikkeuksetta vähän hassun, "liian ison" hypyn, jolloin kolmas este tuli eteen kovin pian. Heppanen ei aina ehtinyt keräämään itseään ennen sitä, vaan kolautti tai nappasi puomin mukaansa harva se kerta. Tehtävää helpottaaksemme pidensimme viimeistä väliä ensi alkuun suunnilleen puolisen metriä, jolloin Nuutti sai enemmän tilaa nousta eikä hyppy ns. pysähtynyt kesken kaiken.

Muutaman kerran välejä venkslattuamme lähestymisaskellajiksi vaihtui laukka, mikä ehdottomasti lisäsi sujuvuutta entisestään. Estekorkeuden kasvaessa Veronika kuitenkin halusi sarjan ensimmäisenä obstaakkelina toimineen ristikon sivuun, jotta se ei sotkisi matkaa viimeisenä odottavalle, lopuksi kai 115cm (hui!) korkuiselle okserille. Viimeisillä kerroilla kaksikko pääsi tosi hyvällä draivilla sisään ja Nuudeli - vanha konkari - oli hyvinkin valmiina b-osalle. Eihän se näin monen vuoden hyppytauon jälkeen ja noh... ikäännyttyään enää aivan entiseen tapaan jalkojaan kerää, mutta samalla, suurella sydämellä se hyppää edelleen.

Syöksymakkara.
Tuo ilme...
Vähän meinasi välillä pieni ristikko jäädä jalkoihin kun edessä oli niin paljon kiinnostavampia (= isompia) esteitä!
Lentsikka!
"Voi juku meikä on haka!"
115cm!
Runsaat taputukset maailman parhaalle Nuudelille

Ei siitä voi muuta kuin olla ylpeä aina vain, näytti taas tosi hyvältä. Veronikakin kehui kovasti heppasen rehellistä asennetta ja totesi, että kyllähän tämä nämä puuhat handlaa. Olin pakahtua riemusta kun hän loppukäyntien aikana sanoi pitävänsä Nuutista päivä päivältä enemmän, sillä no... on vain niiiin ihanaa kun joku ymmärtää mun fiiliksiä! ♥ Oli muutenkin taatusti enemmän kuin hyödyllistä kysyä Veronika selkään - tämän jälkeen hän osaa kaiketi vielä entistäkin paremmin neuvoa mitä meikäläisen oikein pitää siellä satulassa säätää! Tai siis, niin, olla säätämättä. Koska sehän se näistä ongelmista se suurin on, eh.....

"Joo ei sun äiskä tartte mitään säätää ku minä hoidan hommat kotiin!"
"Olenhan nimittäin ihan tosi paras."
"Tääki este oli ihan helppo nakki, ei tehny tiukkaakaan!"
"Mä vaa tulin ja liitelin yli ketterästi ku kepardi. Vai mitä Veronika?"
Pitkät loppukäynnit maastossa ja kolme onnellista.

Kiitos edelliseen postaukseen jättämistänne ideoista! Kehittelen näistä jotakin tässä lähipäivinä... ;)