tiistai 24. marraskuuta 2015

Hän on minulle muita enemmän

Kummallinen olo. Kävin viime viikolla vanhalla kotitallillamme ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun sieltä muutimme. Tuntui kuin siitä olisi kuukausia. Talli oli pihapiiriä myöten omituisen hiljainen, vaikka tunnit olivat jo alkaneet ja hevoset odottelivat iltaruokiaan. Ei ristin ihmissielua näkösällä missään. Jostakin kuului askeleita, mutta kukaan ei tullu sisälle. Nuutin karsinassa oli toinen hevonen. En tiedä, tottuvatko silmäni siihen koskaan.

Se, ettei tallilla käynti muuton myötä enää kuulu jokapäiväiseen ohjelmaan harmittaa enemmän kuin osasin edes arvata. Matka ei taitu entiseen tapaan reilussa kymmenessä minuutissa, vaan siihen saa varata lähemmäs tunnin, mikä tällä hetkellä rajoittaa visiitit yleensä siihen 2-3 kertaan viikossa. Välillä tunnen siitä tavattoman huonoa omaatuntoa, vaikka tiedän, että Nuutti voi hyvin ja se hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla riippumatta siitä, olinko itse paikalla vai en. Kunhan liikutusta sitten jossakin vaiheessa saa ruveta ensin ravin ja myöhemmin laukan muodossa lisäämään, pitää tietenkin pyöritellä asioita mielessä vähän tarkemmin ja olla tietyllä tapaa systemaattisempi. Mutta sitä mietitään sitten kun sen aika on. Tällä hetkellä tärkeintä on ehdottomasti se, ettei Nuutti jää seisomaan. Muuten jänteeseen muodostuu herkästi inhaa arpikudosta, mikä tekee siitä heikommin joustavan ja näin ollen alttiimman uusille vaurioille. Ja niitähän me ei enää haluta, kiitos vaan! Tarpeeksemme ollaan tämän sortin ongelmista jo saatu.

Mainitsin viime postauksessa muutamista kivoista kuvista, joita Nuudelista edellisenä viikonloppuna räpsin. Tässä niistä omat suosikkini. Muokkaillessa soittolistaltani pyörähti soimaan alle linkittämäni biisuli, joka tuntui jollakin tapaa osuvalta juuri tänään. Niin pelottavaa ja vaikeaa kuin tämä toisinaan onkin, tulee usein tavallaan levollinen olo kun tajuaa, että on jo löytänyt sen yhden ylitse muiden. Ei tarvitse etsiä ja miettiä onko sitä olemassakaan. Kyllä sen vain todella tietää sitten kun kohdalle osuu, vai mitä, kohtalotoverit?

J O H A N N A   K U R K E L A   &   J U H A   T A P I O   -   M U I T A   E N E M M Ä N



Tämän kuun puolella (eipä tässä montaa päivää enää olekaan...) postaustahti on varmasti vielä aika olematon, mutta seuraavalle onkin suunnitteilla enemmän matskua! Yleistä aktivoitumista, jouluspessuja sekä vähän muutakin kivaa. Nyt olisi siis oiva hetki vielä heitellä niitä mahdollisia mielessänne olevia postaustoiveita...! Allekirjoittaneen on jo korkea aika nousta kuolleista.

Läpi vuolaana kuohuvan yhden elämän, hän on minulle muita enemmän.

Mikä kuvista on teidän mielestänne onnistunein?
Klikkailkaahan suuremmaksi mikäli laatu näyttää kaurapuurolta!

maanantai 16. marraskuuta 2015

Elossa ehkä

Hetki vapaa-aikaa, pomon vaimon leipomaa suklaakakkua naamaan ja Sillan uusin jakso pyörimään. Kymmenisen minuuttia katsottuani havahduin, että ai juu, postaillakin voisin. On ollut taas niin kamala kiire, että hyvä kun olen edes suurin piirtein yhtenä kappaleena vielä. Viime viikko meni ihan hujauksessa kun vietin puolet siitä työreissulla iloisten sukkien parissa (love my job!) ja perjantaina lähdin siskon kanssa isovanhempien luo mökille. Siinä vaiheessa kun jalat anelivat armoa ja nälkä kurni vatsan pohjalla oli aika kiva päästä valmiiseen ruokapöytään ja unohtaa aikataulut sekä puhtaaseen tottumukseen perustuva kelloon vilkuilu. Ympärillä oli vain tilaa, rauhaa ja hiljasuutta. Verkkoyhteyskin huiteli suurimmaksi osaksi jossakin ihan muualla. Ikkunani alla rantakalliot kohtaavan aallokon tasaiseen kohinaan perjantaina 13. nukahtaessani ei täällä vielä ollut aavistustakaan siitä, kuinka suuri murhenäytelmä Euroopan toisella laidalla oli alkamassa.

Seuraavana aamuna Pariisin terrori-iskuista lukiessani omat surut tuntuivat taas kerran kutistuvan olemattoman pieniksi. Olo oli epätodellinen. Tämä pysätti kenties voimakkaammin kuin koskaan tajuamaan sen, miten pitkälle maailman pahoinvointi onkaan edennyt. Voi kun meistä jokainen muistaisi vihan ja epäluulon sijasta rakastaa ja ymmärtää... miten paljon parempi paikka maailma silloin olisikaan! Pätee osaltaan ehkä myös tähän meidän omaan heppamaailmaamme. Synkempien aiheiden ääreltä oli ihana karata Nuutin luo. Se pääsi viime viikolla laumaan ja rauhoittui kertaheitolla. Eilen kävelylenkillä tallusteli vierelläni utelias, mutta rento hevonen, jonka hallittavuus lähenteli jo melko lailla normaalia. Kävimme siskon kanssa ottamassa siitä kauniissa maalaismaisemassa muutamia aika ihania kuvia, mutta niiden muokkailu on vielä vähän vaiheessa, joten julkaisen ne toisella kertaa! Ehkä huomenna, jos oikein olen reipas. Tai siis... jos on aikaa. Autoon pitäisi vaihtaa talvirenkaatkin, ja varastossa lojuneet heppatavaralaatikot siivota, jotta saan ne tällä viikolla mukanani tallille. Mikäli vuorokauteen voisi ostaa lisätunteja, tekisin sen oitis! Eiväthän nämä 24 meinaa riittää mihinkään...

Kaksi vanhaa herraa, tässä vielä hieman toisiaan kuulostellen miettimässä syntyjä syviä aamuheinien äärellä. Nuutin etujalat näyttävät taas puoli metriä takajalkoja lyhyemmiltä, heh... © Christina Holmberg, kiitos!

Näin joulun alla kiire töiden sekä muunkaan elämän osalta tuskin laantuu, eikä täällä tule varmaan tänäkään vuonna näkymään joulukalenteria, mutta yritän kyllä keksiä jotain muuta kivaa. Näiden koomassa vietettyjen ajanjaksojen jälkimainingeissa tuntuu aina siltä, että haluaisin aloittaa kirjoittamisen kokonaan puhtaalta pöydältä, mutta no... kohtahan on tosiaan jo joulukuu ja sen perässä tuleekin taas tuusi vuosi - ehkä siis sinnittelen. Vanhojen postausten piilottaminen, saatika poistaminen kun ei sekään varsinaisesti houkuta.

Tässä muuten vielä tänne blogin puolelle sama ilmoitus, jonka Facebookiin muutama päivä sitten lykkäsin. Nuutti tarvitsisi talveksi vähän takkeja, joten ottakaahan ihmeessä yhteyttä, mikäli teillä lojuu nurkissanne turhia!


Eipä tässä kai muuta tällä erää. Nyt Silta loppuun ja unten maille, rauhaa ja rakkautta kaikille!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Minä turvaan vien tämän rakkauden ja me löydämme uuden maan

Nuutti voi uudessa kodissaan hyvin. Kävin moikkaamassa sitä ensimmäisen kerran keskiviikkona, jolloin se oli parin päivän ajan ehtinyt totutella uudenlaiseen arkeen. Se oli päällisin puolin oikein reipas, mutta samalla hieman kysyvä. Sunnuntai-iltana raasu oli heinien loputtua tarhassa vähän huudellut, mutta rauhoittunut heti sisään iltaruuille päästyään. Naapurikarsinassa asustavat possuneitoset Olivia ja Miss Piggy olivat aiheuttaneet pientä kummastusta ja Nuutti oli alkuun katsonut parhaaksi liimautua mökkinsä takaseinään, mutta seuraavaan aamuun mennessä jo todennut, että ehkäpä kärsäkkäät eivät - omituisista äännähdyksistään huolimatta - ole aikeissa häntä saalistaa.

"Katos äiskä, pääsit sit tuleen!"

Keskiviikkona yritin käydä heppasen kanssa pienellä kävelyllä kauniin tähtitaivaan alla, mutta Nuutilla oli niin paljon vauhtia, että tallin toiselle puolelle päästyämme tulikin jo vähän kiire takaisin sisätiloihin. Lenkkeily iltaruokinnan aikaan ei selvästikään ollut maailman paras idea, mutta otimme pihalla vähän stoppitreeniä, jottei ukkeli ihan oppisi siihen, että se voi hämmästyksen turvin mennä hössöttää miten mielii. Eilen olin viisaampi ja iskin suitset päähän - ihan vain varmuuden vuoksi. Kaikki on vielä vähän ihmeellistä ja jännää, mikä on tietenkin ihan ymmärrettävää. Pitää muistaa, ettei yksikään eläin kotiudu hetkessä. Ei, vaikka ne siltä nopeasti vilkaistuna näyttäisivätkin. Paljon reissaavat tietenkin tottuvat muutoksiin ja oppivat sopeutumaan niihin - osa paremmin, osa vähän huonommin - mutta varsinaisesta kotiutumisesta ei silti voida puhua. Se ottaa aina oman aikansa.

Tämä on ensimmäinen kerta kun Nuutti asuu pienellä tallilla, jossa kaviokkaat kaverit ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja joista kaikki pääosin ovat joko sisällä tai ulkona. Niiden läsnäolon merkitys kasvaa, samalla kuin omani ihmisenä pienenee. Se on ihan luonnollista ja tervettä. Silti on ollut kiva huomata, että Nuutti tulee tarhan portille vastaan ja seuraa siellä ympäriinsä, vaikka heinät odottaisivatkin vieressä. Välillä se saattaa haukata ohimennen suullisen, mutta kiiruhtaa sitten takaisin kannoille. Tallissa hevonen rauhoittuu, kun sitä silittää korvien seutuvilta ja kentällä vapaana ollessaan tai kävelylenkeillä säikähtäessään se tulee vierelleni, jonka jälkeen käymme yhdessä toteamassa, että pensaikon tai kiven takana ei ole mörköjä. Se ei ole unohtanut, että kanssani on hyvä olla, ja vaikka tiedän, että yhteiseen tarhaan päästessään kavereiden rooli turvan tuojana voimistuu entisestään, olen onnellinen siitä, että Nuutti saa mahdollisuuden elää astetta lajityypillisempää elämää. Kyllä minä kestän sen, etten ole enää sen elämän ainoa tai edes suurin tukipilari. Se tuo ehkä uusia haasteita, mutta niihin olemme - vähän tosin pienemmässä mittakaavassa - aina laidunkauden koittaessa jo törmänneetkin. Alkukesästä maastolenkeillä on saattanut iskeä pieni ikävä takaisin lauman luo ja kaukaa pellolta hirnahduksiin vastaavat kaverit ovat usein saaneet askeleet tapailemaan jotakin passagen suuntaista, mutta pienellä muistutuksella: "hei, minä olen tässä" on näistä aina selvitty. Äkkiä Nuutti on oppinut, etteivät ne kaverit sieltä mihinkään katoa, vaikka välillä kävisi hommissa - kentällä tai vähän kauempanakin. Se on jättänyt lauman taakseen kuullessaan ääneni portilla ja takaisin päästessään jäänyt rapsuttelemaan hetkeksi. Toisinaan olen melkein kuvitellut sen vakuuttelevan, että kyllä sinä mamma olet tärkeä edelleen, vaikka mulla hirveesti kavereita onkin. Eihän meidän suhteemme (toivon mukaan) vastaisuudessakaan mihinkään katoa, se vain ehkä muuttuu hieman.

"Joo kyllä sä oot tärkee kun tuot aina herkkuja."
"Vähän voisit kyllä enemmän tuoda seuraavalla kerralla."
"Kuulitko?!"
"Ou mai kaad tääl sisäl on vaa ne röhinäpötköt äitii, kohta iskee hätä!"

Joku kysyi edellisen postauksen yhteydessä (ihan asiallisesti siis, kiitos siitä!), että mikä tässä kaikessa oikein on niin hirveää? Vastasin, etten tiedä, sitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Eihän tämä muutto itsessään hirveää ole, ei ollenkaan, ehkä ainoastaan haikeaa. Outoa. Asiat muuttuvat niin paljon, eikä mikään enää palaa ennalleen. Ei, vaikka tässä leikissä hyvin kävisikin. Se on elämää, mutta toisinaan sen hyväksyminen tuntuu tavattoman vaikealta. Puhuin juuri siitä, kuinka muutos vaatii aikaa, ja niin se usein tekee meidän ihmistenkin kohdalla - ainakin omallani. Pitää vähän sulatella. Eilen illalla pysähdyin myös miettimään sellaista, että olenkohan pohjimmiltani vähän katkera? Huomaan usein hiljaa manaavani elämän epäreiluutta, vaikka samalla tavalla sen potkuista saa osansa meistä ihan jokainen, eikä se ole velkaa kenellekään. Hirveää tässä kaikessa on ehkä se, että tulevaisuus on niin suuri arvoitus. Sitähän se on aina, mutta epävarmuustekijät aina oikein alleviivaavat, ettei varmaa huomista ole olemassakaan. Tekisi mieli pitää itsensä varautuneena pahimpaan, eli siihen, että Nuutti ei koskaan kuntoudu toivotulla tavalla, mutta pienentäisikö se lopulta kipua  kuitenkaan? En usko. Mutta katkeruutta se sen sijaan taatusti lietsoisi. Pitää oppia päästämään irti painavista ajatuksista ja iloitsemaan pienistä, ihan oikeasti. Tässähän me vielä ollaan! Ja asiat ovat ihan hyvin.

Nämä kaksi alinta kuvaa © Jonna.

Ovatko teidän hevosenne laumaan päästessään muuttuneet käytökseltään? Millä tavalla?

torstai 5. marraskuuta 2015

Muutto (kirjoitettu su 1.11.)

Pilvet roikkuivat raskaana massana harmaan maiseman yllä. Ne olivat niin lähellä, että tuntui kuin olisin voinut vain hieman kurottamalla napata käteeni palasen. Ruskapuvustaan luopunut metsä vapisi alastomana kun tuuli riipi mukaansa sen viimeisiä värejä. Otsalle putosi sadepisara. Viimeiset muuttolinnut lensivät sateen alta epämääräisessä muodostelmassa kohti etelän lämpöä ja kaakattivat äänekkäästä jättäessään hyvästit pimenevälle Pohjolalle. Tänään oli hyvä päivä lähteä.

Pienen hetken kaikki oli ennallaan. Perimmäisessä karsinassa seisoi tuttu kaveri. Sen suuret korvat kääntyivät tiukasti höröön, kun astelin sisään ja kaivoin taskustani pari banaanikarkkia. Tämä olisi voinut olla kuten mikä tahansa sunnuntai. Mikä tahansa marraskuun ensimmäinen, jolloin maa oli vielä sula ja metsätiet kurassa. Olisimme voineet lähteä kävelemään niitä vielä viimeisen kerran, mutta se reissu olisi hyvällä todennäköisyydellä saattanut päättyä yhteen irrallaan juoksevaan hevoseen sekä sen perässä vähän hitaammin juoksevaan allekirjoittaneeseen. Muutama viikko sitten Nuutti osoitti muistavansa vallan loistavasti ne maastotien pätkät, joilla meidän oli tapana laukata ja pelkkä riimu päävärkkinä olin vanhukseni kanssa vähän helisemässä. Onneksi sentään oli se kymmenmetrinen liina, niin pääsin vähän laajemmassa kaaressa lentelemään tien laidalta toiselle.

Tallissa oli hiljaista. Kävimme läpi tavaroita, vuoroin hymyilin, vuoroin nieleskelin kyyneleitä. Miten kaikki voikaan olla samaan aikaan niin väsyttävää, ja silti niin kutkuttavan voimaannuttavaa? Kaapin perältä löytyi iso kasa muistoja. Rypistyneitä ruusukkeita, jouhituppoja, vanhoja päiväkirjasivuja. Niihin kaikkiin kiteytyy valtavasti tunteita. Toisinaan ihan pelottaa kun tajuan, miten tajuttoman paljon tuota hevosta rakastan. Se on mun todeksi tullut unelma. Se on mun paras ystävä, mun rehellisin peili, terävin miekka ja vahvin kilpi. Se on se, jonka eteen olen valmis antamaan kaiken, minkä ikinä vain voin. En kuuta taivaalta, en edes tähtiä, mutta yhden pienen sydämen olen luovuttanut jo aikoja sitten.

Sunnuntai-iltapäivän jo hämärtyessä otimme viimeiset kuvat yli kahdeksan vuoden ajan kotinamme toimineen tallin pihassa. Nuutti seisoi rauhassa, katseli ympärilleen ja veti keuhkot täyteen kosteaa syysilmaa. Ehkä se tiesi. Se vilkaisi tallin vieressä avonaisena odottavaa traileria ja tönäisi turvallaan kuin sanoen: "mennään jo". Ja niin me menimme. Ohi lipui peltoja, pientareita ja tienhaaroja. En muistanut reittiä, mutta rouva navigaattori ohjasi meitä monotonisella äänellään. Ennen pimeän laskeutumista pilvien lomaan ilmestyi vaaleanpunaisia läikkiä kuin muistuttamaan, että aurinko on aina olemassa. Sitä ei ehkä joka hetki näe, mutta siellä se on, jossakin. Ja ennen kuin edes huomasin, olimme perillä. Nuutti asteli trailerista kiivain askelin kuin suuri, henkiin herännyt pronssinen patsas. Se pääsi heti tarhaan, löysi heinät, kävi piehtaroimassa ja palasi sitten ruokailemaan. Tavaroita purkaessamme kyyneleet hiipivät silmäkulmaan - eivät ainoastaan orastavasta ikävästä, vaan siitä, että näin Nuutin niin tyytyväisenä. Se oli kuin kotonaan. Yhtäkkiä aloilleen jääminen tuntui helpommalta. Itketti, muttei ahdistanut. Juuri näin tämän piti mennä.

Sinne se jäi, lihakseton ruipelo... Tämä tulee jälleen kerran olemaan piiiitkä tie.

Suuuuuret kiitokset muuttoavusta (sekä kaikesta muustakin) Veronikalle, trailerin lainasta Usvan ja Neppiksen perheelle sekä vetoauton lainasta pomolle - olette korvaamattomia!
Kuulumisia runsaamman kuvamateriaalin kera tulossa toivon mukaan ihan lähipäivinä. Ja muistakaahan, että postaustoiveita saa aina jättää!