lauantai 31. joulukuuta 2016

Viimeisiä viedään

Vuosi 2016 lähenee kovaa vauhtia loppuaan ja alkaa olla aika kiittää kuluneesta vuodesta. Blogin suhteen olin saamattomampi kuin koskaan, mutta tauon aikana huomasin kuinka paljon kirjoittamisesta (ja teistä!) tykkäänkään. Oli mukava palata takaisin ja aloittaa uudelleen sillä ajatuksella, että postaustahdista saa päättää vain ja ainoastaan oma halu - sekä tietenkin osittain myös liikenevän ajan määrä - eikä pienintäkään vähää tunne velvollisuudesta. Haluan, että blogini säilyy paitsi teille, myös minulle itselleni mukavana paikkana. Sellaisena, jonne tulla kun siltä tuntuu, ei silloin kun huono omatunto siihen pakottaa.



Tästä huolimatta olen tehnyt päätöksen aktivoitua. Koska halua aktivoitua. Haluan joskus vuosien kuluttua lukea näitä juttuja ja muistella miltä tuntui olla tässä. Niin äkkiä kaikki on vain historiaa ja jollakin tavalla koen tarvetta haalia itselleni pääni sisässä olevien muistojen lisäksi myös niitä konkreettisia. Kuvia, videoita, sanoja, lauseita. Pieniä esineitä, asioita. Hitusia hetkisistä. Yhtenä iltana tunsin sanoinkuvailematonta riemua kun löysin vanhan yöpöytäni laatikosta päiväkirjan vuodelta 2006. Siellä oli vanhan hoitohevoseni jouhitupsu ja intoilua siitä ensimmäisestä omasta, jonka suhteen vanhempani viimein olivat päässeet yhteisymmärrykseen. Saatan edelleen tuntea vatsassani sen muljahduksen kun tajusin mistä on kyse. Oli uudenvuodenaatto ja pimeässä pakkasillassa välähteli jo muutamia värikkäitä ilotulitteita. Serkkuni oli saanut oman poninsa jo aiemmin ja keskustelimme siitä heidän olohuoneessaan, kunnes isäni lopuksi tokaisi, että: "niin, kohta on Susannallakin samanlainen". Menin hämilleni kun näin äidin nyökkäävän. Anniina ymmärsi tilanteen minua paremmin, ponkaisi innostuksesta jaloilleen ja huusi, että kesällä tuotte sen sitten tänne niin voidaan olla tallilla yhdessä aamusta iltaan.

Päiväkirja loppui takakanteen kirjoittamaani lupaukseen: "lupaan olla kiltti isosisko ja auttaa äitiä kotitöissä". En tiedä toteutuiko tämä, mutta hevosen sain joka tapauksessa. Enkä ihan mitä tahansa hevosta, vaan Nuutin tietenkin. Vuosi 2017 onkin meille suuri juhlavuosi, sillä kavioliittoamme tulee kesän alussa kuluneeksi 10 vuotta. Se on pitkä aika, mutta edes ikuisuus ei tunnu riittävältä silloin kun on löytänyt rinnalleen Sen Oikean.



Kiitos teille kaikille, jotka olette edelleen jaksaneet myötäelää niin ilon kuin surun hetket ja palanneet lueskelemaan juttujamme postaustahdin hiipumisesta huolimatta. Ensi vuonna taas uudet kujeet, puhdas pöytä ja niin päin pois. Eipä kuulkaa muuta kuin ihan mahtavaa vuoden viimeistä päivää kaikille, muistakaahan sitten juhlia maltilla ja ampua ne raketit klo 18.00-02.00 välisenä aikana! Nuutti viettää ensimmäistä vuodenvaihdettaan keskellä kaupunkia ja vähän jännittää miten se reagoi tulitukseen. Onneksi se ei kyllä järin paukkuherkkä tai muutenkaan erityisen säikky ole, joten toivotaan, että tallissa päällä olevat valot ja radio sekä riittävä ruoka pitävät myös uudet turpatoverit rauhallisina.

"Kyllä minä varmasti olen ihan kiltisti jos sille päälle satun."




















Heippatirallaa siis, 2016!
Helppo et ollut sinäkään, mutta täysin kokemisen arvoinen ja lopulta upeampi kuin osasin uneksiakaan 

perjantai 23. joulukuuta 2016

Yksi yö jouluun

Apua, huomenna on jo aatto ja itse olen valmisteluineni pahasti vaiheessa. Töissä on ollut viimeiset viikot sellaista vilinää ja vilskettä, että kyllä olisi heikompaa hirvittänyt ja vapaa-aikakin (niin mikä vapaa-aika...) on kulunut enemmän tai vähemmän milloin missäkin. Mutta näinhän se menee joka vuosi - vaikka kuinka pinkoo pää kolmantena jalkana ympäriinsä, niin eivät ne tunnit millään meinaa riittää. Huh, huh. Onneksi nyt pääsee taas hetkeksi rauhoittumaan sekä - mikä parasta - syömään itsensä äärimmilleen! Vielä viimeiset ehtoolliset ennen ensi vuonna alkavaa rutistusta paremman kunnon puolesta.....

Koska jos Nuutinkin vielä joku kaunis päivä pitää olla tikissä, niin eihän sitä voi itsekään ihan laiskotellen jatkaa. Välillä nämä viikot ilman elämäni suurinta valopilkkua vain tuntuvat todella pitkiltä ja motivaatiota mihinkään ylimääräiseen on hetkittäin hankala löytää. Olo saattaa olla levoton, mutta silti samanaikaisesti uupunut. Kun pitkän päivän jälkeen ei olekaan pakko lähteä tallille, tuntuu elämä äkkiä jollakin tapaa vähän merkityksettömältä. Onneksi on ollut vierellä kolme iloista koirakaverusta ja lainahevosiakin, ne piristävät mieltä kyllä, mutta onhan se oma ja jokapäiväinen harrastaminen aina ihan oma juttunsa. Ehkä se vielä jonakin päivänä taas on mahdollista.


Vaikka toisinaan ikävä iskee kovemmin, olen iloinen siitä, että Nuutti voi olemassaolollaan riemastuttaa nyt myös siskoni sekä serkkuni arkea. Elämä virtaisan toipilaan kanssa ei ehkä aina ole ihan helppoa, mutta tytöt ovat silti tunnollisesti hoitaneet hevosen viikosta toiseen ja näin ollen myös mahdollistaneet sen, että minulla on viikonloppuisin aikaa niin sille, kuin poikaystävälleni. Ei tarvitse valita joko tai, vaan saa niin sanotusti kaksi kärpästä yhdellä iskulla ;) Tai oikeastaan enemmänkin, sillä samalla ehdin viettämään enemmän aikaa myös parhaan ystäväni sekä perheeni kanssa. Se on ollut aika mukavaa. Kunnes taas maanantai-aamuna puoli viideltä sängyn laidalla istuessani mietin: "miksi, oi miksi", ja yritän tsempata itseni jaksamaan 250 kilometrin matkan kohti uutta työviikkoa...

Sellaista se on, tämä reissulaisen elämä. Erossa oloa, kaipuuta, yksinäisyyttä, oman rauhan autuutta ja aina yhtä onnellisia jälleennäkemisiä. Ihan kamalaa ja kamalan ihanaa. Joulun alla oikeastaan enimmäkseen ihanaa. Koska yksin ollessaan saa paketoida kaikki lahjat rauhassa ilman uteliaita silmäpareja, syödä leipomansa piparit itse ihan kokonaan ja hoilottaa joululauluja mielin määrin ilman tunnelman pilaavia asiantuntija-arvioita väärästä sävellajista. Aika kivaa. Ennen ensi viikon puolta väliä tuskin ehdin edes koneen suuntaan vilkaisemaan, joten täällä kuullaan sitten... joskus - kunhan ollaan juhlista toivuttu ja töissä heti tiistainakkina odottavasta inventaariosta selvitty. Facebookin puolella sen sijaan kannattaa pitää silmänsä auki mikäli mielii vielä pientä joulunjälkeislahjaa havitella...!

Kuvat Kukan kamerasta Nuudelin riemurallipäivänä.

Näillä sanoin toivottelen teille kaikille mitä mahtavimmat joulut ja lomalaisille huiput lomat! Palaillaan taas

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Hei, me laukataan!

Nuutti on ollut aivan huippu. Niin pirtsakka ja letkeäliikkeinen, että eihän sen millään uskoisi pian jo 20-vuotiaaksi käännähtävän. Lihakset alkavat pitkän sairasloman jälkeen vähitellen kasvamaan ja olemus pyöristymään muualtakin kuin siitä masun tietämiltä, ravi muuttumaan suuremmaksi sekä ennen kaikkea säädeltävämmäksi ja ratsastettavuus muutoinkin paremmaksi. Välillä pitää ravistella itseään varmistuakseen siitä, ettei tämä kaikki ole vain unta.

Yhdessä hyvä tulee, sen tietää OP:kin.

Viime viikolla koitti päivä, jonka vielä muutama kuukausi sitten, ennen eläinlääkärin "viimeistä tuomiota" pelkäsin jäävän ikuiseksi haaveeksi. Se päivä, jolloin otetaan ensimmäiset laukat - ihan luvan kanssa. Innostus tuntui vatsanpohjassa saakka, tähän hetkeen tiivistyi yli vuoden odotus. Tallissa annoin Nuutin turvalle pienen pusun (voi hyvä luoja, julkaisin tekstin niin, että tässä luki pisun..... ei pitäisi kirjoitella silmät ristissä...), totesin, että eiköhän mennä ja talutin innokkaan hevosen maneesiin. Ehkä sekin tiesi mitä tuleman pitää.

Ja niin me mentiin, ja - voitteko kuvitella - laukattiin! Me laukattiin. Kaksi, kokonaista pitkää sivua, ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Me laukattiin, ja olisin halunnut laukata aina maailman ääriin saakka. Miten ihana, suuri ja pehmeä laukka siellä oli tallessa edelleen. Ennen kulmaa piti kuitenkin siirtyä käyntiin. Nuutti otti mielissään vastaan kaikki kiitokset, mutusteli kuolainta suu vaahdossa ja odotti paino takaosallaan merkkiä uuteen nostoon. Se olisi halunnut tehdä enemmän, mennä ja nelistää ympäri kenttää ainakin viisisataa kierrosta. Silti se pysyi kanssani. Ei pienintäkään säntäilyä tai vallatonta riemastumista, vaikka sellaisen tuntu ilmassa aluksi leijuikin. Ei mitään. Vain vaaleanpunaista hattaraa, iloa ja onnea. Voi mahtava, upea heppaseni mun... 


Postauksen kuvat © Kukka.
Minkälaisia pieniä suuria ilon aiheita teidän arkeenne on viime aikoina sisältynyt?

tiistai 13. joulukuuta 2016

Sinä olet niin kaunis, en henkeä saa

Aamuauringon sivellin värittää maan,
värit hauraat sulattaa jään.
Sinä olet niin kaunis en henkeä saa,
hetket unta on vain haihtuvaa.
S U V I   T E R Ä S N I S K A   -   J O S   M E N E T   P O I S   ( 2 0 1 0 )



Lumihuurteiset puut, pakkasilmassa pilviksi tiivistyvä hengitys ja aurinko. Hetken mietin, onko pieni, kultaisessa valossa kimalteleva niitty tästä maailmasta lainkaan. Nuutti näytti sen keskellä satumaisen kauniilta, epätodelliselta taruolennolta. Siltä unteni ihmehevoselta, jota pimeässä yössä lähdin seuraamaan. Hetkittäin se kyllä pitkine harottavine korvineen muistutti lähinnä aasia, mutta heti jossakin liikettä nähdessään ryhdisti olemuksensa. Ja olipa tarkennuskin onneksi muutamasti kohdallaan...


Mikä kuvista on teidän mielestänne onnistunein?

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tukka takana, elämä edessä

Tiedättekö mitä tapahtuu, kun talven tultua vie Nuutin ensimmäistä kertaa pellolle? Minä tiedän. Silloin mennään eikä meinata. Samalla tavalla toki mennään myös ensimmäisellä kerralla lumien lähdettyä ja aika usein muulloinkin, mutta ne ovat sitten tarinoita ihan erikseen. Kun viime viikolla kahlailimme kentällä eikä heppa kuvaajien suureksi harmiksi saanut hepuleita, sanoin Kukalle, että odotas vaan kun päästään pois pihapiiristä! Tässä tapauksessa siis maneesin taakse. Silloin kannattaa pitää kamera kuvausvalmiudessa. Koska pellolla vauhti-Nuudeli usein tuntee olevansa niin vapaa, että saattaa ihan kokonaan unohtamaan sellaisen sivuseikan kuin ratsastaja. Ja kun kyseessä kuitenkin tosiaan on Nuutti, ei lopputulemaa yleensä ole kovin vaikea ennustaa...

Ensimmäiset pari loikkaa olivat melko "laiskoja" (joskin irrottivat silti aika hyvin), mutta sitten lähti. Yhteen neljän otoksen kollaasiin tiivistetty kuva löytyy Facebookin puolelta.

Hetken se lennettyäni pohti jäisikö odottelemaan, mutta päätti sitten olla ketku ja livistää paikalta.

Mahaplätsin jälkeen Nuudeli kiihdytti kohti tallia, mutta tajusi kesken karkumatkan, että enpäs minä sinne juoksekaan. Sen sijaan se jäi tarhoille ja ajautui lopulta umpikujaan. Siinä se sitten pällisteli, että kuinkas tässä nyt näin kävi ja joutui antautumaan. Oman elämänsä supersankari oli kunnossa, vaikka hän viittaansa hieman kompuroikin. Periksi antoi loimen solmun lisäksi onneksi myös oikea jalustinhihna, sillä Nuutti päätti tapahtumapaikalta pinkoessaan loikata ojan yli ja ryömiä satuloineen pitkin pöpelikköä. Huh, huh, vähän kyllä kylmäsi Brunonkin puolesta, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Itsekin selvisin ainoastaan märällä naamalla.

Pienestä hankisukelluksesta huolimatta meillä oli molemmilla ihan hirmu hauskaa. Nuutti paineli tukka putkella kuin elämänsä vireessä oleva nuorukainen ja itse olin yhtä hymyä koko loppuillan. En millään malttaisi odottaa, että päästään pellolle uudemman kerran! Mutta pitää tietenkin muistaa ottaa iisisti edelleen, ettei vain oteta takapakkia. Toinen niitty on vielä korkkaamatta, mutta eiköhän sinnekin ehditä. Vaan pakko sanoa, että kyllä onnea on kunnon talvi. Sellainen, joka meitä ainakin Mikkelin mailla tällä hetkellä hellii. Ratsastuspohjat ovat ulkona(kin) likimain täydelliset ja Nuutti on pärjännyt kengättä paremmin kuin hyvin. Toivottavasti sääukko muistaa pitää pakkaset päällä edelleen (ja toisi ne lumen kera myös etelään!) eikä talvi lopu piiiiitkään aikaan - me nimittäin halutaan tehdä vielä vaikka ja mitä jännää!


Kuvista jälleen kerran kiitokset Kukalle!
Joko te olette päässeet nauttimaan virkistävistä lumikylvyistä?

perjantai 2. joulukuuta 2016

Riemurallia

Juuri kun viime postauksessa kehuin Nuutin käyttäytyneen kuten viisaan seniorihevosen kuuluu, niin eiköhän seuraavana päivänä tule Kukalta viestiä: "se pukkas". No niin... Mitä tästä taas opimme? Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Vaikka en kyseistä sanontaa ihan ymmärräkään. Miten niin ei pidä? Jos jäätelö sulaa eikä lipaise ajoissa, niin sitähän on pian kaikki paikat sotkussa. Ja sekös se sitten on hyvä juttu, vai? Ei mun mielestä ainakaan.

"Ei munkaan, hyi olkoon!"


Oli miten oli, Nuutilla on virtaa. Mikä ei sinänsä ole lainkaan epänormaalia tai yllättävää - sen puute kun harvemmin on ongelmana - mutta nyt sitä on, ehkä tavanomaistakin enemmän. En tiedä johtuuko se kiristyneistä pakkasista, tähtien asennosta vai kenties Patrik Laineen maalivireestä, mutta onhan iloista hevosta aina hauska katsella. Sunnuntaina päätin ratsastuksen sijasta laskea sen nauttimaan suuresta, pakkaslumen kuorruttamasta kentästä, jonka olimme edellispäivänä muutaman ravisuoran (sekä Nuudelin omatoimisen laukkapätkän) myötä todenneet varsin hyväksi leikkipaikaksi. Pohja oli pehmeä, muttei silti liian raskas pientä vapaana ilottelua silmällä pitäen.

Ja voi miten kivaa Nuutilla oli. Se ravaili ja laukkaili ristiin rastiin, piehtaroi useamman kerran, tuli välissä moikkaamaan ja jatkoi sitten omia puuhiaan. Nuudelihan on koko sairaslomansa ajan saanut tarhata laumassa, ihan normaalissa, suuressa tarhassa ja liikkua minkä haluaa, sillä itse näen asian niin, että jos se joka tapauksessa temmeltää niin temmeltäkööt mieluummin mahdollisimman isossa tilassa. Mitä pidemmän matkan pääsee suoraan, sitä parempi. Loukkaantumisriski on olemassa kaikkialla ja Nuuttia tuntuu kuumentavan eniten nimenomaan se, että aidat tulevat vastaan ennen kuin edes vauhtiin pääsee. Silloin liikkuminen ei ole enää ainoastaan ravaamista ja laukkaamista vaan äkkikäännöksiä ja tiukkoja jarrutuksia, ja ne jos mitkä altistavat onnettomuuksille.