maanantai 4. syyskuuta 2017

Ei saa surettaa

Sinne meni sitten se elokuukin niin, että humahti. On ollut paljon mielessä. Jonkin verran olen kirjoitellutkin, mutta yksikään postaus ei ole koskaan valmistunut täyttämään julkaisukelpoisen kriteerejä. Näkisittepä luonnoskansioni. Se on kuin yksi suuri sanojen hautausmaa täynnä kesken jääneitä lauseita ja kuopattuja kappaleita. Noin siinä käy kun luulee keränneensä itsensä ja sitten hetkeä myöhemmin tajuaakin olevansa sekaisin kuin seinäkello. Monta kertaa on tullut suru puseroon ja sen seurauksena ollut pakko heittäytyä sikiöasennossa peiton alle, synkistelemään elämää ja etäisyyttä.


Mikkelissä kaikki on useimmiten ihan ok. Pääsen tallille puolessa minuutissa ja saatan käydä siellä pyörähtämässä useammankin kerran päivässä vaikka vain muutamien rapsutusten verran. Nuutti kävelee aina tarhan portille vastaan ja on muutamasti vähän hörissytkin. Sitä se ei liiemmin koskaan ole harrastanut, tuppisuu kun on, mutta ehkä mulla vain on viime aikoina ollut harvinaisen hyviä herkkuja. Nuutilla on kaikki tilanteeseen nähden hyvin, ehkä, toivottavasti. Se ei taatusti siellä pellossa kesän viimeisiä vihreitä metsästäessään meikäläistä ikävöi, mutta omalle henkiselle hyvinvoinnilleni nuo pienet yhteiset hetket ovat suorastaan elintärkeitä. Niiden avulla saan pidettyä pääni pinnalla ja kiinnitettyä keskittymiseni olennaiseen. Siihen, että me ollaan olemassa. Helsingissä ollessani suren paljon enemmän. Vaikka pyrin täälläkin järjestämään itselleni ohjelmaa, käyn tallilla, ratsastamassa, tapaan kavereita ja sukuloin minkä ehdin, niin illat ovat silti auttamatta yksinäisiä. On aikaa ahdistua ja ikävöidä.

"Äiti! Moi! Täällä on tie vähän tukossa mutta tulossa oon."

Ja ikävä onkin kuluneina viikkoina ollut ihan suunnattoman painava, suorastaan musertava. On harvinaisen selvää, etten voi loputtomiin jatkaa elämääni viikottain kahden 250 kilometrin päässä toisistaan sijaitsevan kaupungin väliä seilaten, mutta se millä aikataululla muutoksia tapahtuu... Siitä ei tietenkään ole minkäänlaista varmuutta. Se riippuu tällä hetkellä niin monesta asiasta. Mulla on maailman paras työpaikka ja ihanista ihanimmat työkaverit, mutta nyt alkaa tulla oma jaksaminen vastaan. Uskomatonta, että me eletään jo vuotta 2017, mutta kukaan ei vieläkään ole onnistunut kyhäämään toimivaa teleporttia! Se tekisi monesta asiasta niin helppoa.

Onneksi olen taas arjen alettua saanut siskon kautta kuva- ja videoterveisiä Nuudelilta, he ovat siellä serkkutyttö Kukan kanssa vanhaa herraa hoivailleet, pitäneet punkan siistinä ja sitä rataa. Suunnittelin varaavani eläinlääkäriaikaa kontrolliultralle kuun lopulle, niin sitten tiedetään miten homma taas tästä etenee. Toivotaan tietenkin parasta edelleen, mutta pakkohan se on myöntää, että pelko painaa mieltä. Isosti, aina vaan. Nuutti on ollut ihan pirteä ja iloinen, maastoillut sekä puuhaillut kaikkea muutakin kovin mielellään, mutta ollut ehkä aavistuksen "liian rauhallinen". Sellainen kysyvä. Se ei ole koskaan ollut mikään sylivauva (päinvastoin, vaikka onhan se toki vuosien saatossa pehmennyt...), mutta nyt se on hakenut kovasti läheisyyttä ja painanut päätä syliin, vaatinut rapsutuksia, hamunnut ja seurannut kuin hai laivaa mihin ikinä olen mennyt. Ei ole karsinastakaan yrittänyt karkuun yhden yhtä kertaa, vaikka on ollut ovi sepposen selällään ja meikäläinen milloin missäkin häntäjouhia selvittelemässä... Tosi epänuuttimaista... Mutta parempi noin päin, että osaa ottaa iisisti. Ainakin vielä. Jos totaalisaikkuilu jostakin syystä vielä jatkuisi pidemmälle syksyyn ja yhä edelleen talven kynnykselle, niin sitten voisikin jo olla toinen ääni kellossa.

Olen kyllä ollut tosi iloinen siitä, että vaikka laitumelta palattiinkin jo elokuun ensimmäisen viikon jälkeen niin Nuutti on kaverinsa Fonin kanssa saanut viettää päivät pitkälti pellossa kotonakin. Siellä ne kuitenkin ovat koko ajan vähän liikkuneet ja sehän on jänne-/hankosidevamman toipumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Akuutissa vaikeessa toki mahdollinen koppilepo kylmäyksineen, mutta sen jälkeen pientä liikettä. Se estää liian arpikudoksen sekä sen aiheuttaman liikerajoituksen muodostumisen eli edesauttaa hankosidettä toivuttuaan kestämään venymistä paremmin. Hyvinhän nuo vanhat vammat ovat meidän tapauksessamme kestäneetkin - ongelma vain on siinä, että aina tuntuu jostakin löytyvän rakenne, joka ei vielä kertaakaan ole ollut rikki...

Ei taida Nuudelikaan kyllä olla ihan mikään penaalin terävin muumi. Koko pelto täynnä puputettavaa, mutta kai se on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella...

No, pelattava on niillä korteilla mitkä sattuu saamaan. Ei tämä koskaan helppoa ole ollut, mutta opettavaista senkin edestä. Pettymyksetkin kuuluvat asiaan ja ne kasvattavat luonnetta, näin minulle on kerrottu. Silti olen ihan se sama itkupilli kuin 10 vuotta sitten, jolloin sen ensimmäisen lopetustuomion saimme. Ehkä jopa vielä vähän pahempi, onhan tässä välissä kuitenkin tapahtunut melko voimakas kiintyminen. Sellainen vähän jopa pelottavan vahva umpirakastuminen, joka joku päivä teidemme erotessa tulee repimään sydämeni sijoiltaan. Se on edessä ennemmin tai myöhemmin, mutta toivottavasti ei ihan vielä. Joka tapauksessa, kävi miten kävi, Nuutilla on varmasti ollut kiva kesä. Kiitos sen mahdollistamisesta valmentajallemme Kaisalle sekä koko Alatalon tallin poppoolle sekä kotitallillamme Jennille, olette parhaista parhaimpia ja samaa sanoisi varmasti tuo pieni löhövalaskin jos vain osaisi...

"Ai mitä? Mitä pitää osata? Anna namia niin osaan ihan mitä vaan!"

Hyvää alkanutta syyskuuta kaikille! Tästä se syksy sitten starttaa... I-H-A-N-A-A!
Joko teidän hevoset ovat palanneet kesälaitumilta vai vieläkö saavat hetken nautiskella? Mitä teille muuten kuuluu?

torstai 3. elokuuta 2017

Olishan se hienoo jos näin ei ois

Tää on silti lottovoitto. Tai jotain siihen suuntaan, ainakin mikäli edellisiin tuomioihin vertaa. Ei tässä nyt vielä millekään riemutanssille ole aihetta, mutta voisivat asiat olla huomattavasti huonomminkin. Eläinlääkäri kävi parisen viikkoa sitten ja sen jälkeen olen pyöritellyt tilannetta mielessäni vähän vaihtelevin fiiliksin. Yhtenä päivänä olo saattaa olla luottavainen ja toiveikas, toisena taas epäluuloinen ja ahdistunut. On pitänyt tulla postailemaan varmaan 100 kertaa, mutta takkuisista ajatuksista on niin vaikea saada selkoa, että kirjoittaminen on kariutunut jo ensimmäisiin lauseisiin. Olisi paljon kivempi kertoilla jostakin ihan muusta.

Nuutilla on vasemman takajalan hankositeessä lievä vamma. Ei suurempaa säievauriota, mutta sisähaaran yläosa kirjava ja paksu (17 mm vs. norm. max 10 mm). Hyvällä tuurilla sairaslomaa on edessä vain 2-3 kk ja ehkä ensimmäistä kertaa ikinä saatiin oikeasti lupaava toipumisennuste, mutta takaisin normaaliin arkeen palaaminen tietenkin edellyttää sitä, että oireilu (turvotus ja liikkeen "kankeus") katoaa. Muuten onkin sitten kökömpi homma. Eläinlääkärin mukaan hankoside itsessään ei tuosta välttämättä enää kaunistu ja se on etenkin iäkkäämpien hevosten kohdalla ihan tavallista, mutta ne voivat silti kestää kevyttä käyttöä. Ja sitähän se on ollut tähänkin asti: kevyttä. Niin kevyttä, etten tiedä voiko tämän kevyemmin hevosta edes käytössä pitää ja silti olemme jälleen kerran näiden samojen, vanhojen aiheiden äärellä.

Ultrassa ei näy mitään kummempaa. Pientä harvakaikuisuutta, mutta se tosiaan voi jäädä ihan pysyväksi tilaksi. Oikeanpuoleisessa kuvassa punaisella ympyröity vaurioalue, tässä turvotus näkyy selkeästi. Ei ollut aluksi noin voimakasta. Vihreällä ympyröity ns. "normaali turvotus", jota Nuutilla on aina vähän ollut molemmissa takasissa.

Olen parhaani mukaan yrittänyt olla syyttämättä itseäni, sillä se on äärimmäisen kuluttavaa eikä muuta mitään. Siitä saa vain itkun ja pahan mielen. En ole täydellinen, olen tehnyt ja teen varmasti vastaisuudessakin virheitä niin ihmisenä kuin hevosenomistajanakin, mutta Nuuttia olen aina pitänyt kuin kukkaa kämmenellä. Aina. Siksi tämä niin kurjalta tuntuukin. Olemme suuren osan matkaamme eläneet hyvin vahvassa symbioosissa eläinlääkäreiden kanssa ja mukana on alusta saakka ollut niin valmentajia kuin monia, monia muitakin pitkän linjan hevosihmisiä (aina omista perheenjäsenistä lähtien), joten yksin en ole missään vaiheessa jäänyt. Vaikka en omiin taitoihini luottaisikaan, tuntuu melko absurdilta ajatella, että olisin voinut näin vahvan tukijoukon ympäröimänä toimia kerta toisensa jälkeen niin väärin, ettäkö kaikki menneiden vuosien ongelmat sössimiselläni selittyisivät.

Onneksi lähelläni on ihmisiä, jotka tämän tietävät ja edelleen jaksavat muistuttaa, että huono tuuri ei katso kenen kohdalle se osuu. Elämä antaa, elämä ottaa... On meillä ollut matkassa paljon sitä hyvääkin. Nuutti vain on sellainen kovan onnen lapsi, että yleensä jos siihen sattuu, niin sattuu sitten isosti. En edes jaksa laskea montako kertaa sitä on milloin mistäkin tikattu, paketoitu ja kuvattu niin ultralla, röntgenillä kuin muillakin menetelmillä. On tutkittu, hoidettu ja kuntoutettu mutkia oikomatta, käyty lukuisissa "ylimääräisissäkin" kontrollitarkastuksissa ja seurattu säännöllisen epäsäännöllisesti vanhojen vammojen tilannetta. Yksikään niistä ei ole koskaan uusinut (kop, kop, kop...) ja parantuneet rakenteet ovat aina saaneet ainoastaan kehuja. Kaikki on tehty oppikirjan mukaan, mutta silti hevonen on kuin kävelevä lääketieteellinen museo - eikä loppua näy.

Joskus syyskuun puolella jalka ultrataan uudemman kerran ja katsotaan sitten miten edetään. Siihen saakka mennään ainoastaan kävellen sekä uiden ja kahlaten. Monta kertaa ollaankin jo polskimassa käyty! Ehkä hauskinta ikinä ja kaiken lisäksi äärimmäisen hyvä liikuntamuoto myös jännevammaiselle. Auttaa hyvin tehokkaasti pitämään yllä jonkinlaista lihaskuntoa ja sitten on taas helpompi jatkaa normaaliin liikutukseen jos sen aika vielä joskus koittaa. Kaikkeen pitää tietenkin varautua, toivotaan parasta ja pelätään pahinta uskotaan sekä rakastetaan senkin edestä!

Pikkuruinen Onni ja iso Nuudeli, © Kukka.

Pienistä murheista huolimatta meillä on ollut tosi kiva kesä, toivottavasti myös teillä! Mitä ihaninta alkanutta elokuuta kaikille 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Meil on kaikki hyvin tänään

Heinäkuu on pian puolessa ja pienellä (tai ei ehkä enää niin pienellä.....) lomalaisella vaikuttaisi olevan kaikki ihan hyvin. Se on saanut olla pellossa vuorokauden ympäri ja tuntunut olevan tilanteeseen aika tyytyväinen. Kentällä olemme pyörähtäneet koko parin viikon aikana vain kerran - silloinkin asianmukaisesti, ainoastaan riimulla sekä narulla varustautuneina - mutta muuten olen kyllä vieraillut hevosen luona viikonloppuisin ihan normaalisti. Onhan se varmistettava, että mamman rakas mullikka varmasti saa tarpeeksi herkkuja, rapsutuksia, pusuja ja haleja. Eihän se ilman niitä pärjää, herranen aika.

"No kyllä ihan varmaan pärjäisin mutta on banaani kyllä hyvää. Ja korput. Oikeestaan kaikki syötävä on aika hyvää. Rapsutukset siinä ohessa on ihan ok."

Vaikka Nuudelin halu liikkua tuntuu edellisen, parin viikon takaisen ja melko haluttomissa merkeissä menneen ratsastuskerran jälkeen palanneen eikä liikkeessä ole enää edes selkään havaittavissa muuta kuin kankeutta, on eläinlääkäri joka tapauksessa soitettu ja tulossa. Saapahan sitten ainakin mielenrauhan, oli lopputulema mikä hyvänsä. Näistä kun ei ikinä tiedä. Vieras ja vähän jännä paikka sekä kauemmas metsän taakse laitumille jääneet kaverit voivat hyvinkin saada bensaa suoniin ja pienen epäpuhtauden piiloon. Tulipa mieleen eräskin kerta Vermon klinikalla vuonna keppi ja peruna kun Nuutti näki kauempana ravurin ja ontuma katosi sen siliän tien. Otus vei adrenaliinipäissään meikäläistä narun jatkona kuin märkää lapasta ja muistan miettineeni, että kai sitä voisi jostakin muustakin haaveilla. Kuin tästä, hevosen omistamisesta sen kaikkine hienouksineen. Mutta niinhän se menee, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Ja nimenomaan ruumis. Siltä nimittäin ainakin sen (ja niin monen, monen muunkin...) päivän päätteeksi tuntui: ruumiilta.

"Joo mä muistan sen kerran kans. Se lekuriäijä sano että oon ku saksalainen panssarivaunu. En tiedä mikä se on tai mitä se sillä meinas mut veikkaan jotain nopeeta ja ketterää."

Vaan on se sen arvoista ja väsyneenäkin voi olla tavattoman onnellinen. Tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että tänään on perjantai ja saan taas muutaman päivän viettää aikaani Nuudelin kanssa Olen myös onnellinen, että pääsen kotiin siivoamaan! Siitä on tullut yksi lempiharrastuksistani, voitteko kuvitella. Samalla olen huomannut innon heränneen myös toiseen, jo vähän vanhempaan ja tutumpaan mielipuuhaan: valokuvaamiseen. Tokihan olen koko ajan jonkun verran kuvannut ja siitä edelleen tykännyt, mutta nyt on iskenyt oikein kunnon inspis! Tein sivut Facebookiin ja Instaankin, tervetuloa seuraamaan mikäli kiinnostaa! Luonnollinen jatkumo tälle innostumiselle tuntui olevan mikäpä muukaan kuvauskaluston päivittäminen ja alkuviikosta sitten menin ja ostin Canon EOS 7D:n. Hyvin palvellut 550D siirtyy siis varakameran rooliin ja minä rupean opettelemaan paremmaksi astetta ammattimaisemman kameran kanssa. Hädin tuskin maltan odottaa, että pääsen räpsimään, onneksi viikonlopulle on jo sovittu parit kuvaukset!

"Toivottavasti minä en joudu kuvauksiin. Ainakaan niihin röntkenkuvauksiin. En juurikaan pidä niistä vaikka kyllä nätisti aina seison. Vai mitä äippä. Että seison nät... Äippä! Sinulla on uudet sukat!" (On muuten, ja näitä ajattelin teillekin muutamat jakaa. Ihan parhaat!)

Kuvat © Kukka, kiitos.
Mitä parasta viikonloppua kaikille!

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Unohdutaan tähän

Lauantai oli kaunis ja huoleton. Aurinko paistoi koko päivän ja kotitallimme kentällä suhasi toinen toistaan hienompia, pitkäjalkaisia kouluhevosia. Vaikka harmitti, ettemme Nuutin kanssa taaskaan päässeet osallistumaan kisapuuhiin, oli kiva seurata sivusta muiden iloa ja onnistumisia. Seura sai uudet mestarit ja muistelin niitä aikoja kun mekin Nuudelin kanssa taistelimme omamme mitaleista. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Kaapin perällä pölyttyneiden metallikiekkojen pinta on jo vuosien saatossa himmentynyt, mutta muistot eivät haalistu koskaan. Niiden voimalla jaksaa hymyillä myös silloin, kun ajat meinaavat tuntua painavilta... 

Eikä meillä mitään hätää ole, välillä epätoivo vain meinaa viedä heikosta ihmismielestä voiton. Sitten sitä taas muistaa, mikä elämässä on tärkeintä: tämä hetki. Kun jostakusta välittää aivan suunnattoman paljon, toivoisi voivansa jotenkin torjua tieltä elämän kolhut ja puhaltaa pois kaikki menneisyyden jättämät naarmut, mutta nekin ovat osa matkaa. Ja se mikä nelijalkaisille ystävillemme todella merkitsee, on läsnäolo. Läsnäolo tässä ja nyt, ilman tuskaa tulevasta tai murhetta menneestä. Kun lämpimässä heinäkuun ensimmäisen illassa pakkasimme Nuutin traileriin ja ajoimme sen parinkymmenen minuutin matkan päähän keskelle kauneinta paratiisia, mieleni valtasi rauha. Jos minulla olisi kaukosäädin maailmankaikkeuteen, olisin painanut sen pauselle ja jäänyt hetkeksi istumaan keskelle hiljaisuutta. Kyllä näissä maisemissa sielu lepää...

Pikkukaveri yritti aidan toiselta puolen kovasti jutella, mutta Nuudeli näkee ja kuulee vain ruokaa.
Koska ruoka on hyvää ja laitsaelämä rocks 
Meinasi ihan pakahtua kun katselin noita onnellisia korvia... Nuuttia ei paljon maiseman vaihdos ressaile.
"No minkäs siinä nyt hyvänen aika ressailla tarttis?"

Laidunreissuhan oli sovittu tälle kuulle jo pitkän aikaa sitten, mutta se sattuikin nyt sopivasti samaan saumaan tuon edellisessä postauksessa selventämäni loukkaantumisen sekä epämääräisen oireilun kanssa. Tekee Nuutille varmasti ihan hyvää päästä pitämään pientä breikkiä, mutta liikkumaan kuitenkin vähän, rauhassa ja omaan tahtiinsa - sekä tietenkin syömään niin paljon kuin napa vetää. Ennen eläinlääkärin visiittiä ehdimme vielä seurailemaan mihin heppasen liike ja ennen kaikkea halukkuus liikkua etenevät, mutta pääasiassa otetaan ihan iisisti vain. Lomailkoot vanha herra nyt vähän, on se sen ansainnut.


Ovatko teidän heppanne päässeet nauttimaan laidunelämän riemuista?

torstai 29. kesäkuuta 2017

Epäonni onnettomuudessa

Vielä muutama päivä sitten olin julkaisemassa postausta kuluneen viikon ratsastuksista ja hehkuttamassa sitä miten loistavasti ne olivat menneet. Olimme Nuutin kanssa löytäneet uuden vaihteen ja hevonen oli liikkunut aivan mielettömän hienosti. Teksti oli jo valmis ja suunnittelin muokkaavani siihen kuvat illan aikana, mutta tallilta palatessani mietteissä risteili taas sen verran yhtä sun toista, että blogin pariin palaaminen unohtui.

Sunnuntain ratsastus nimittäin piti sisällään pienen välikohtauksen, jonka aikana Nuutti onnistui loukkaamaan itsensä niin, ettei liikkuminen enää sen jälkeen tuntunut hyvältä. Olimme kiiruhtaneet ukonilman alta maneesiin ja kaikki oli - kovasta sateesta sekä äänekkäästä jyrinästä huolimatta - sujunut rauhallisissa merkeissä, kunnes Nuutti yhtäkkiä otti ja lähti. Se kieppasi 180 astetta ympäri niin vauhdilla, että jalat eivät meinanneet ehtiä mukaan lainkaan ja takapää petti alta. Hetken ajan luulin meidän menevän nurin, mutta jollakin ilveellä Nuutti sai kuin saikin koipensa takaisin kartalle ja kipusi itsensi tasapainoon. Vaistomaisesti käänsin hevosen takaisin siihen suuntaan mistä se oli lähtenytkin ja kun se parin sivuloikan jälkeen kieltäytyi liikkumasta eteen, komensin sitä hieman jalalla sekä raipan kosketuksella pohkeen taakse.

Siltä seisomalta Nuutti hyppäsi pystyyn niin rajusti, etten ehtinyt ajattelemaan yhtään mitään ennen kuin se jo nousi ylös toistamiseen. En ehtinyt ratsastamaan eteen tai toisessa keulaisussa edes kunnolla ottamaan tukea hevosen kaulasta. Muistikuvat tilanteesta ovat aika katkonaisia, mutta jossakin vaiheessa tajusin jääneeni pahasti jälkeen ja roikkuvani Nuutin suussa niin, että tunsin sen kallistuvan taakse. Aika tuntui hidastuvan, äänet vaimenivat ja kauhukuvat vilisivät silmissä, kunnes sateen rummutus yhtäkkiä leikkasi läpi ja hevonen laskeutui korkeuksista hallitusti jaloilleen. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta otus todella oli onnistunut pysyttelemään pystyssä tälläkin kertaa ja tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Nuutti ei ole ikinä meillä ollessaan tehnyt vastaavaa. Onhan se aikanaan harrastanut vaikka ja mitä, mutta kahdella jalalla emme ole koskaan noin holtittomasti heiluneet. Heti episodin jälkeen hevonen vastasi pohkeeseen normaalisti ja rauhoittelin sitä sekä äänellä, että sään vierestä rapsuttelemalla. Se oli selvästi aivan yhtä hämillään kuin minäkin. Muutaman kierroksen käveltyämme pyysin Nuutin raville, mutta totesin heti, ettei kaikki ole kunnossa ja nousin ratsailta. Hevonen ei ontunut tai ollut haluton etenemään, mutta ravasi todella kiireisesti eikä rentoutunut lainkaan. Siinä hetkessä kipityksen olisi ehkä voinut pistää voimakkaan jännityksen piikkiin, mutta aavistelin kyllä saman tien, ettei kyse ole ainoastaan henkisestä traumasta. Hevosta oli varmasti joko äkkikäännöksen tai sivuloikkien aikana todella sattunut, sillä tuntuu erittäin vaikealta kuvitella sen reagoineen noin voimakkaasti muuta kuin kivun kannustamana.

Loppukäyntien aikana Nuutti kuitenkin rauhoittui ja tallissa se vaikutti olevan taas oma, iloinen itsensä. Se seuraili tapahtumia tavalliseen tapaansa pää käytävän puolella, odotteli kirkkain silmin iltaheiniä ja tunki turpansa aina sopivan tilaisuuden tullen kaltereiden välistä Lenin puolelle - ihan vain sitä ärsyttääkseen. Kopeloin hevosen läpi niin perinpohjaisesti kuin osasin, enkä löytänyt mitään mikä olisi ulkoisesti oireillut hälyttävällä tavalla. Lihaksissa ei ainakaan päällisin puolin tunnu pahemmin mitään, kaikkialta saa painella ja reaktiot ovat ok. Jalat Nuutti antaa mukisematta taivutella ja venyttää, eikä niissäkään ole havaittavissa merkittävää lämpöä, epätavallista, yhtäkkiä ilmaantunutta turvotusta tai palpaatioarkuutta.

Maanantaina hevonen sai liikkua ainoastaan narun päässä kävellen, joskin ravautimme sitä tallin edessä parin suoran verran ihan vain nähdäksemme miten se ilman ratsastajaa liikkuu. Ei kehuttavasti, mutta on sitä onnettomampiakin suorituksia nähty. Hevonen ei tosiaan ontunut tai ollut kovin selkeästi edes järkyttävän epämääräinen, mutta tiistaina selästä käsin tunne oli ensimmäisistä raviaskeleista lähtien huono. Kaisakin totesi, että ei se oikein hyvältä näytä ja sanoi samaa kuin toinenkin tallimme ratsastuksenopettajista edellisenä päivänä: oireilu vaikuttaisi juontavan juurensa johonkin lihasperäiseen. Että eihän näistä koskaan tiedä, mutta ainakaan mikään ei selvästi näytä viittaavan siihen mitä Nuutin kohdalla aina eniten pelkään, eli jänne-/hankosidevammaan.

Tämän puolesta puhuisi myös se, että eilen liike oli huomattavasti aiempia päiviä parempaa. Ei ihan priimaa edelleenkään, mutta takajalat eivät sentään tuntuneet katoavan alta jokaisella askeleella ja raviin tuntui alkukankeuden jälkeen hivuttautuvan vähän sitä jo tutuksi tullutta ilmavuutta. Mutta silti... pääni sisässä on peikko. Se peikko on hevosen vasen takanen, tai oikeastaan tarkemmin sanottuna siinä oleva "kova turvotus". Sitä on ollut siinä ennenkin (aivan kuten muissakin jaloissa, etenkin otj. Ne ovat niitä vanhoista vammoista jääneitä "kosmeettisia haittoja"...), mutta nyt Nuutti on mielestäni lepuutellut koipea huomattavasti entistä enemmän ja useammin kuin oikeaa. Eihän se tietenkään tarkoita, ettäkö hevosella välttämättä olisi jalka irtoamaisillaan - tai että ongelman ydin edes sijaitsisi siinä - mutta... kyllä se jostakin kertoo. Pari päivää meinaan vielä seurata mihin tilanne etenee, mutta mikäli se ei näytä palaavan normaaliksi, niin sitten soitellaan eläinlääkärille ja lähdetään tutkimaan.

Kun kaikki oli vielä niin hyvin...

Ei kai tässä muu auta kuin toivoa parasta vain, taas kerran.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Uudenlaisia tuulia

Jaahas, kyllä se taas kesä yllätti ulkoilijan niin, että nyt on iho hellänä ja punainen. Lauantaina kökötin useamman tunnin kotitallimme kentän laidalla kuvaamassa estekisoja ja vaikka yritin pelastaa tilannetta kesken kaiken läträämällä itseeni aurinkorasvaa sen verran kun purkista irtosi, oli peli jo menetetty. Hmph, aina sama juttu. Onneksi en sentään ihan turhan päiten itseäni kärventänyt, sillä Kukka meni ja voitti molemmat luokkansa sekä kaiken päälle nappasi kotiin vielä seuran juniorimestaruuden! Rataa kävellessämme totesin, että uusinnassa ratsastat sitten tästä ja tyttöhän teki työtä käskettyä. Oli ainoa, joka käänsi tiukasti pienestä välistä kolmen esteen keskeltä sen sijaan, että olisi kiertänyt ne ja se säästi siinä sekuntikaupalla aikaa. On se kova!

Pimu tietää: "me handlataan tää".

Kisojen jälkeen napattiin porukalla hepat alle ja suunnattiin maastoon. Lopuksi oli tarkoitus vielä hölkkäillä kentällä hetki, mutta iltapäivä oli niin armottoman kuuma, että jaksettiin valehtelematta varmaan 5 minuuttia kunnes loikattiin ratsailta. Melko rennoissa kuvioissa meni koko muukin viikonloppu, sillä me olemme tosiaan poikaystäväni kanssa muuttaneet uuteen asuntoon ja kaiken maailman hääräily on vetänyt omat energiat aika finaaliin. Miten sitä hommaa voikin olla niin loputtomasti?! Otettiin tavoitteeksi saada kaikki järjestykseen tämän viikon loppuun mennessä, mutta voi olla, että vähän venähtää... Talli nimittäin on tätä nykyä niin lähellä, että tuppaan karkailemaan sinne jatkuvasti. Hups. Mutta hei, mulla ei ole ikinä ollut lyhyttä tallimatkaa! Niin onhan se nyt nautittava, kun Nuudelin luokse pääsee kotiovelta kävellen n. puolessa minuutissa, ihan oikeasti. Oma pihamme sojottaa väärään suuntaan, mutta taloyhtiön yhteiseltä näkyy kentälle ja tarhoille. Voiko olla parempaa?

Enpä kuulkaa usko. Paitsi melko lailla tasoihin kyllä yltää se, että Nuutti ja Foni ovat viimein päässeet ulkoilemaan yhdessä ihan joka päivä. Viime viikolla maneesin taakse kyhättiin joukko uusia tarhoja ja nyt on tilaa olla kaksin. Ensimmäisenä iltana veikkosilta irtosi pientä pukki-ilottelua (ja kamera tietenkin oli kotosalla...), mutta sen jälkeen ovat keskittyneet lähinnä ruokailemaan ja rapsuttelemaan toisiaan. Joskin se rapsuttelukin saattaa hyvin äkkiä johtaa nujuamiseen ja hurjaan, yläilmoissa käytävään villihevospainiin, mutta seuraavassa hetkessä on taas rauha maassa. Ovat nuo kyllä hupaisa kaksikko, oikeat majakka ja perävaunu. Nuutti on tietenkin se majakka (koska valopää) ja Foni perävaunu, koska se seuraa Nuudelia kuin hai laivaa. Vaikka rakenteidensa puolesta voisivat kyllä olla toisinkin päin...

Vieretysten on hyvä kieriskellä.
Vieretysten on myös hyvä syöpötellä.
Ja rapsutella.
Kapsutella.
Mutta parivaljakkona poseeraamista täytynee vähän harjoitella...

Huomenna joudun vielä muutamaksi tunniksi töihin (herätys klo 5.30, krooh...), mutta sitten livistän Mikkeliin ja seuraavat pari viikkoa olenkin lomalla! Niin ihanaa, huippua ja parasta! Me meinataan Nuudelin kanssa tehdä vaikka mitä kivaa ja toivottavasti saadaan puuhia jonkun verran dokumentoituakin. Rästissä on taas postaus jos toinenkin, mutta jos niitä vaikka tässä lomalla... kun on aikaa... eikä varmasti mitään muuta puuhaa, ei.....

Tai sitten on, mutta yrittänyttähän ei laiteta!

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Est. 2007

Maanantaina tuli kuluneeksi 10 vuotta siitä kun meidän matkamme Nuutin kanssa virallisesti alkoi. Silloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan siitä, minkälaiseen tunteiden vuoristorataan olin itseni istuttanut. Tiesin kyllä, että hevosten kanssa tilanteet muuttuvat jatkuvasti ja kaikki voi sekunneissa kääntyä päälaelleen, mutta se mihin en ollut valmistautunut, oli rakkaus. Ei, siihen minun ei pitänyt haksahtaa. Minun piti olla kilparatsastaja ja tehdä valintani samoin perustein kuin aina ennenkin: sen mukaan mikä oli oman etenemiseni kannalta edullisinta. Minulla oli tavotteita ja suuria suunnitelmia, mutta kun Nuutti vain pari kuukautta meille tulonsa jälkeen loukkaantui, ne menettivät merkityksensä. Yhtäkkiä jostakin muusta tuli paljon tärkeämpää.

Halusin vain, että Nuutti tulee kuntoon ja olin valmis tekemään sen eteen kaikkeni. Halusin antaa sille takaisin sen elämän, jonka perään se huusi huutamasta päästyään kun joutui ensimmäisen leikkauksen jälkeen viettämään lähestulkoon pari kuukautta koppilevossa. Ensimmäisen ihan kokonaan, toisen vain pienten talutuslenkkien värittämänä. Se oli aivan käsittämätön tuomio liikkumaan luodulle eläimelle, joka ei millään voi ymmärtää miksi sen koko maailma yhtäkkiä kutistuu muutaman neliömetrin kokoiseksi, mutta sitä ensimmäisten päivien hätääntyneisyyttäkin enemmän sattui nähdä miten nopeasti hevonen sopeutuu kurjuuteen. Kuinka sen katseesta katoaa ei ainoastaan toivo vaan myös epätoivo ja siitä tulee nurkassa kyyhöttävä varjo, joka ei enää kuule tai näe ympärilleen. Miltei kaksi kokonaista kuukautta vietin Nuutin karsinassa monia tunteja päivässä, kiiruhdin tallille heti koulusta päästyäni ja sain useimmiten kyydin pois vasta iltakymmeneltä. Virittelin hevoselle leluja ja toin mukanani milloin minkäkinlaista näkerrettävää, puunasin, rapsuttelin ja - koska peruskoulun viimeiseen luokkaan piti yrittää panostaa - istuin nurkassa tekemässä läksyjä sekä lukemassa kokeisiin. Välillä surin kun Nuutti ei tuntunut välittävän läsnäolostani lainkaan, mutta jossakin vaiheessa tapahtui jotakin. Hevonen rupesi omatoimisesti ottamaan kontaktia ja sen mielileikiksi muodostui piponi ryövääminen. Se otti sen päästäni varoen, mutta siirtyi sitten kauemmas retuuttamaan ja heittelemään sitä. Vähitellen Nuutin ilme alkoi kirkastua ja lupasin sille, että vielä jonakin päivänä me olisimme molemmat ehjiä ja onnellisia.


Tuntuu hullulta, että kaikesta tästä on tänä vuonna vierähtänyt 10 vuotta. En koskaan arvannut tai osannut oikeastaan edes haaveilla, että pääsisimme näin pitkälle. Hankaluuksia on ollut laidasta laitaan ja välillä on tehnyt mieli luovuttaa, mutta lopulta jokainen vastoinkäyminen ja epäonnistuminen on ainoastaan tuonut meitä tiiviimmin yhteen. En kadu pätkääkään, että silloin pimeällä tiellä lähdin seuraamaan sydäntäni, sillä - vaikka maallista mammonaa ei edelleenkään näy eikä kuulu muuta kuin mennessään - Nuutti on ollut elämäni ehdottomasti paras sijoitus. Meillä on ollut uskomattoman hieno reissu ja toivon sydämeni pohjasta, että se jatkuu vielä monia hyviä vuosia. En voi koskaan pukea sanoiksi sitä suunnatonta rakkautta mitä tuota hevosta kohtaan tunnen, mutta teen parhaani näyttääkseni sen sille joka ikinen päivä.

Ja uskon täysin, että Nuutti kyllä tietää olevansa hyvin erityinen.

Kallein aarteeni, kiitos kun olet aina ollut siinä
© Kukka

10 yhteisen vuoden kunniaksi päätimme yhteistyössä Hööksin kanssa arpoa kaikkien tähän postaukseen kommentoineiden kesken 1 x 50€ lahjakortin! Se on voimassa niin liikkeissä kuin verkkokaupassa ja mukana olet kunhan jätät tähän alle toimivan sähköpostiosoitteesi. Sinun ei siis tarvitse olla rekisteröitynyt lukija. Toisen arvan voit halutessasi lunastaa tykkäämällä Facebookissa sivuista Puoliverinen prinssi ja Hööks - Suomi. Muistathan mainita tästä - myös siinä tapauksessa, että olet tykännyt niistä jo aiemmin!

Osallistumisaikaa on 26.6. saakka ja voittaja julkistetaan seuraavan päivän aikana Facebookin puolella. Arpaonnea kaikille ja kiitos teille, jotka olette blogin myötä olleet osana matkaamme! 

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Ootkos nähnyt tän, hevoseni ruskean täplikkään?

Herra Nuuttilaisen, se hän juuri on nimeltään.

"Jaa niin minä vai?"

Nuudeli on muutamien viime viikkojen aikana muuttunut ihanan laikukkaaksi. En muista, ettäkö se olisi ollut näin leopardi moneen vuoteen - edes klipattuna - ja salaa olen siitä aika mielissäni. Joskus pienenä nimittäin muistan kuulleeni kuinka näistä "lanteista" puhuttiin onnellisen hevosen pilkkuina. En tiedä onko vanhalla uskomuksella hevosen elämänlaadun ja karvapeitteen pilkullisuuden yhteydestä mitään "tieteellistä perää", mutta kovin kauniilta nuo ainakin näyttävät jos ei muuta! Ainakin meikäläisen mielestä. Ja tottahan sitä jokainen haluaa ajatella hevosensa olevan onnellinen. Sen eteen tekee niin paljon, että kaiken vähänkään siihen viittaavan pyrkii aina ottamaan merkkinä - ja mielestäni se on ihan sallittua. Kyllä tämän lajin ja näiden eläinten parissa saa niin monet kerrat tuntea olevansa huono ja riittämätön, että eiköhän sitä nöyränä pysy vaikka välillä vähän ylpeyttä tuntisikin.

Alla olevat kuvat on otettu meidän rennolta viikonlopulta toukokuun loppupuolella. Silloin pilkut olivat vielä melko haaleita. Pidettiin väliviikko valmennuksista, käytiin maastossa sekä kaulanaruiltiin ja sunnuntaina ajattelin antaa Nuudelille "vapaapäivän" (kävelemässä käytiin kyllä), mutta herra oli sitä mieltä, että pöh! Ne on vanhuksille! Minulla olikin narun päässä ollut vähän sellainen kutina, että tänään saattaisi ukkelia juoksututtaa. Kentälle päästyään se pomppasi matkaan, paineli hippulat vinkuen pitkin suurta kenttää ja rellesti kuin pikkupoika. Korvat töttöröllä ja silmissä se tuttu, vekkuli pilke. Oliko se onnellinen? En tiedä, mutta siltä se ainakin näytti.

"Kai se nyt pitää onnellinen olla eihän tässä muuten oo mitään järkee!"
"Voisin kyllä olla onnellinen tuolla heinäkasallakin."
"Tai tuolla voikukkapellolla!"
"Mutta hölkätään nyt vähäsen kun kerran ollaan vauhtiin päästy."
"Ja kovaan vauhtiin ollaanki tsiikaas vaikka tätä spurttia!"
"Että siinä vaan sulle vähän ihmeteltävää."
"Lähettäskö seuraavaks sinne hiittisuoralle? Tai raviskalle? Joku derbykenttä käy myös."
Mun oma höpsö satuhevonen

Onko teidän hevosillanne samanlaisia laikkuja? Oletteko kuulleet niistä puhuttavan onnellisuuspilkkuina?

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Tästä kesä voi alkaa!

Eiku... mikä kesä? Tainnut eksyä matkan varrella. Koululaisetkin kirmasivat lomille pipot päässä eikä tallilla toppatakki ollut viikonloppuna lainkaan liikaa. Kovasti puhutaan ilmaston lämpenemisestä, mutta kyllä silloin minun nuoruudessani oli niin kuuma, että hyvä kun ei karrelle palanut! Syksyllä kaikki olivat ruskeita kuin kahvipavut ja me ratsastajat erotuimme joukosta valkoisine jalkoinemme. Voi niitä aikoja...

Minä ja täysin normaali veljeni Ville metsämansikoinemme vuonna mikälie. Pitkähihaiset vaatteet tietenkin suojaamassa meitä paahteelta, köh.....

No, tänään on onneksi ainakin täällä eteläisessä Suomessa ollut ihan mukavan lämmin. Ei sentään mikään helle vielä, mutta välillä on ihan topissakin pärjännyt. Ehkä tämä tästä vielä kelienkin puolesta iloksi muuttuu! Pari viimeistä viikkoa on mennyt pienessä positiivisessa härdellissä, sillä meillä on poikaystäväni kanssa edessä muutto ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja roudattavaa on ollut vähän suuntaan jos toiseen. Tähän asti olen aina Mikkelissä ollessani majoittunut kolmen (tai siis kahden ja yhden entisen) poikamiehen kommuunissa, jossa meininki on välillä ollut kuin pikkupoikien kesäleirillä. Se on suurimmaksi osaksi ollut ihan hauskaa, mutta olihan tämä eroaminen ennemmin tai myöhemmin vähän väistämätön liike. Tekee kyllä varmaan itse kullekin hyvää päästä vähän vaihtamaan maisemaa ja nauttimaan omasta rauhasta, kyläilemäänhän pääsee sitten kun siltä tuntuu! Ja lupasipa tuo Miikka Nuutinkin selkään joku päivä kavuta, joten... sitä odotellessa ;)

Nuutin kanssa meillä on mennyt tosi hyvin. Edellisenä viikonloppuna se oli aika kankea ja vasen kinner turvotti, mutta liikkumaan päästyään kaikki palasi taas ennalleen. Kyllä sen vain vanhan hevosen kohdalla huomaa jos on joutunut muutaman päivän seisomaan (onneksi kuitenkin tarhaavat aamusta iltaan...) ja painotinkin tytöille, että Nuutti pitäisi ihan joka päivä jollakin tavalla liikuttaa. Hommasin heille yhden parin uusia apukäsiäkin mikäli aika on kortilla ja viime viikon säännöllisen urheilun jäljiltä vanha herra olikin viikonloppuna aivan loistava!

Lauantaina oltiin tunnilla ja ensimmäistä kertaa sitten parin vuoden takaisten treenien tuli pari kertaa sellainen tunne, että wau! Voimaa on taas tullut lisää. Tehtiin paljon takaosan väistätystä ja työstettiin laukkaa ensimmäistä kertaa muutamilla vähän pienemmillä volteilla. Hetkittäin rullaili tosi kivasti, jopa vasempaan. Ehkä ne takajalat hiljalleen sieltä heräilevät, muoto ainakin on päivä päivältä tasaisempi ja suu tuntuu koko ajan paremmalta. Harjoitusravi vain tuottaa edelleen hieman hankaluuksia..... En ymmärrä miten ihmeessä en osaa istua sitä yhtään! Tai niin, no... ymmärränhän minä, sekä hevoselta, että ratsastajalta uupuu vielä voimaa, mutta silti! Tuntuu ihan käsittämättömältä heilua kuin heinämies samaisessa kyydissä, jossa on joskus istuskellut kierrostolkulla ihan ilman vaikeuksia. Ja hevosenkin on saattanut antaa liikkua eteen. Kelatkaa sitä läppää, että joskus tasaisuus on oikeasti ollut meidän suurimpia vahvuuksiamme ja valttikorttejamme kouluradoilla kaiken maailman liitokavioiden seassa. Vaikka Nuutillakin oikeassa mielentilassa töppönen kyllä nousee niin tuomaritkin ovat monesti maininneet, että pisteet ovat tippuneen nimenomaan sellaisesta mukavan vaivattomasta vaikutelmasta. Siihen kun päästään takaisin niin lupaan taputtaa paitsi Nuuttia, myös vähäsen itseäni.

Pari viikkoa sitten Kaisa kävi ennen minua Nuudelin selässä ja vaikka tämä oli juuri se päivä kun se oli alkuun kuin rautakanki niin pehmeän ja kärsivällisen läpiratsastuksen jälkeen sain alleni hyvin liikkuvan hevosen. Seuraavista päivistä lähtikin taas huima nousukiito!

Sunnuntaina näitä wau-hetkiä tulikin sitten taas kahta enemmän. Ravissa tehtiin pieniä vauveliväistöjä (jotka muuten menivät tosi hyvin!) ja sen jälkeen lähdin aina keventäen ratsastamaan raviin vähän enemmän ilmaa. Ette kuulkaa usko miten mahtavia askeleita tuo tappijalka pariin otteeseen otti! Niin tarmokkaita ja hienoja. Laukassakin Nuudeli oli niin ihana keinuhevonen, etten oikein tiennyt miten päin olisin sitä kiitellyt. Kuvaajaa ei tietenkään tällä kertaa ollut mukana, mutta ensi viikonlopulle yritän saada! Jos vaikka jotain videoitakin rohkaistuisin taas pitkästä aikaa julkaisemaan...

Kyllä on ollut ihan suorastaan parhautta nämä viime viikot, vaikka postailuun pieni tauko nyt tulikin. Täysin saamaton en silti bloginkaan suhteen ole ollut, sillä olen väsäillyt tänne uutta raikkaampaa ulkoasua, joka toivon mukaan saadaan esille asap. Jospa se kesä tästä vaikka hiljalleen sitten ihan oikeasti alkaisi. Viimeistään kiitos tämän kuun viimeisellä viikolla, sillä silloin meikäläisellä on ensimmäinen pidempi loma!!!

"No jaahas sit se on täällä taas koko ajan kertomassa mulle kuinka hieno poika oon vaikka tiedän sen jo."

Mitä mahtavinta alkanutta kesäkuuta kaikille!
Joko te olette päässeet lomailun makuun?

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Talliketun tassutuksia

Meidän tallimme alueella pyörii kaksi kettua. Ovat kuulemma ihan tavallinen näky jo pidemmältä ajalta, mutta itse kohtasin toisen ensimmäistä kertaa viime viikolla. Olin lähdössä tallilta kun näin viereisellä pellolla jotakin ja auton kanssa kohdalle päästyäni tuli kiire nappaamaan kameraa käteen. Repolainen ei pahemmin hämmästellyt parin metrin päähän pysähtynyttä peltilehmää, hieman valittaen avautunutta ikkunaa tai edes kameran ääntä. Siinä se vain hetken möllötteli ja jatkoi sitten muina miehinä (tai naisina) askareitaan.

"Moi? Ooksä eksyny?"

Seuraavana päivänä kohtasin saman kaverin uudemman kerran. Olin ollut tallissa putsaamassa karsinaa ja ulos tullessani näin kuinka pieni puuhkahäntä yritti oikaista reittiään Nuudelin tarhan poikki. Uteliaana poikana turpamuumi juoksi korvat töttöröllä vastaan niin, että ketturukka säikähti ja totesi, että ehkä parempi sittenkin kiertää vähän kauempaa. Se jolkotteli tarhojen ympäri ja Nuutti ravasi aidanviertä kaula kaarella samalla kun muut etutarhojen nelikosta seisoivat jähmettyneinä aitaustensa perällä.

"Saakutin pitkäkorva kun meinas päälle käydä."
"Ja sinä! Taas!"
"Okei no katotaanpa kuule kumpi väistää."
"Tai jos mä meenki tästä vaan."
"Vieläkö sä oot siinä?"
"Menisit muualle!"
"Kriipperi."

Molempina päivinä ketun kanssa törmättyäni kameran asetukset ovat tietenkin olleet ihan päin pöpelikköä minkä vuoksi kuvien laatu vähän on mitä on. Mutta ehkä me vielä kohdataan, sen toisenkin kanssa. Pitää olla jatkuvasti valppaana, aivan kuten tämä hurja johtajaori, joka kyllä pitää laumastaan huolen kun villipedot uhkaavat hyökätä.

"Siis mä oisin vaan halunnu leikkii sen kanssa!"

Hääriikö teidän tallienne lähettyvillä paljon villieläimiä? Mitä hevoset tuumaavat niistä?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin

On tämä vaikea laji. Ratsastus. Eikä ainoastaan sillä kuuluisalla olympiatasolla, vaan ihan aina täältä vähääkään tavoitteellisesta harrastehöntsäilystä lähtien. Muut urheilijat tai liikunnan harrastajat voivat keskittyä aika pitkälti vain itseensä, mutta ratsastajalla on kontollaan myös toinen elävä olento, joka ei tavallisen joukkuepelaajan tavoin omaa samoja tavoitteita kanssamme. Tarkoitan, että se ei osaa ajatella: "nyt pitää tsempata ja keskittyä huolella niihin väistöihin, jotta saadaan kisoissa mahdollisimman hyvät pisteet ja päästään sijoille". Sitä ei voi motivoida mitaleilla tai maineella ja kunnialla, vaan se pitää saada haluamaan yhteistyötä koska se on kivaa ja kannattavaa. Hevonen tavoittelee sitä niin kutsuttua "hyvää mieltä", paineetonta vapautta, joka sen pitäisi saavuttaa tehdessään kuten pyydämme. Jos näin ei tapahdu, palloa ei potkita suoraviivaisesti samaan maaliin vaan sitä lähinnä pyöritellään ympäri kenttää toivoen, että jossakin välissä tapahtuu ihme.

Kuvat © Kukka, kiitos!

Ja välillä se oppiminen kulkee näiden ihmeiden kautta. Toisinaan yhteinen suunta löytyy helpommin, toisinaan muutaman mutkan kautta ja joskus on päiviä, jolloin tuntuu, ettei mikään onnistu. Se on ihan tavallista ja kuuluu asiaan, mutta välillä yhteistyötä voivat vaikeuttaa muutkin asiat kuin huono päivä, väsymys tai kemioiden kohtaamattomuus. Nuudeli on nyt muutaman kerran Mikkeliin palatessani ollut vähän jumissa ja näin ollen myös - täysin ymmärrettävästi - hankala ratsastaa. Minua harmittaa, etten voi olla liikuttamassa hevosta joka ikinen päivä, sillä - vaikken itsekään mikään mestari ole, en lähimainkaan - tiedän (ainakin suurin piirtein...) miten sitä kannattaa ratsastaa, jotta sen muutenkin hieman ongelmallisen selän saa jumpattua ja pidettyä auki. Se ei ole rakettitiedettä, mutta vaatii vähän tarkkuutta. Nuutti asettuu helposti kauniiseen nyökkyyn, mutta jos selkä on alhaalla eivätkä takajalat työnnä liikettä rehellisesti koko kropan, liikkuminen ei avaa vaan lähinnä kireyttää kriittisiä alueita.

Tästä(kin) otan syyt täysin omille niskoilleni. Jonna ja Kukka ovat toimineet korvaamattomana apuna rakkaan karvakorvani kuntouttamisessa, mutta olen ihan unohtanut ottaa heitä valvovan silmän alle ja neuvoa miten Nuuttia kannattaa ratsastaa kun se tekee niin tai näin. Vaikka otus tätä nykyä yleensä suorittaakin kiltisti sen mitä siltä pyytää, reagoi apuihin ja osaa liikkua hienosti itsensa kantaen, se on varmasti aika erilainen hevonen, millä tytöt ovat tottuneet ratsastamaan. Kaiken lisäksi se on edelleen aika voimaton ja vino, mikä tietenkin omalta osaltaan vaikeuttaa sen täydellisen harmonian löytämistä. Onneksi Nuutti on nyt perusteellisemman eteen alas-jumppaamisen sekä lannerangan, ristin ja lonkkien manuaalisen avaamisen jälkeen ollut taas parempi. Eilen tuli vapaana kentällä muutama pukkikin ja se jos mikä on aina hyvä merkki, sillä kovin jumisena tai varsinkaan kipeänä heppa ei kyllä mielellään pompi. Liike on pienen alkukankeuden jälkeen ollut ihan hyvää ja aletaan taas hetkittäin löytää uusia vaihteita. Ah, vielä kun saisimme saman draivin myös sinne mukavuusalueen ulkopuolelle.....


Siellä nimittäin tulee vielä aika paljon keskustelun paikkoja. Näihin lukeutuvat mm. väistöt sekä tietyt siirtymiset, joita me torstaina tunnilla hiottiin. Ja voi sanonkomikä, että osaakin olla hankalaa! Niin hankalaa, että teki mieli heittää hanskat tiskiin yhden 30 minuuttisen aikana noin 4583 kertaa. Miten voi olla niin, että yhden sairasloman aikana katoaa tuntumasta suunnilleen kaikki, mikä ollaan joskus työllä ja tuskalla väännetty suurin piirtein kohdalleen? Missä ovat ne väistöt, joista ollaan muutama vuosi sitten kouluradalla saatu pääasiassa ihan ok numeroita (he A:ssa yleensä 5,5 tai 6) tai ravista tehtävät laukannostot, joissa hevonen ei karkaa avuilta alakaula edellä? Aika hiton hyvin piilossa, pakko sanoa. Jo yhden tunnin aikana, monien toistojen jälkeen otettiin monta askelta eteenpäin, mutta silti fiilis oli lopuksi sellainen, että eipä ole tainnut maailma koskaan nähdä toista yhtä paskaa ratsastajaa.

Kaisa lohdutteli, että hyvä tästä vielä tulee ja sanoi, ettei näistä(kään) vaikeuksista pidä masentua vaan sisuuntua ja ottaa ne haasteena. Välillä melkein hävettää kun ulisen niin kamalasti, mutta kun... haluaisin vain niiiiin kovasti olla enemmän. Olla parempi ja osata enemmän, ihan samalla tavalla kuin varmasti moni muukin. Eihän tässä auta kuin ottaa virheistään opiksi ja tehdä pirusti töitä, mutta joskus se epävarmuuden peikko meinaa saada henkisen kantin pettämään. Onneksi Kaisa löytää kaikesta aina jotakin positiivista ja auttaa käsittelemään pettymyksiä niin, etteivät ne enää hetken kuluttua tunnu niin suurilta. Ehkä tämäkin tästä vielä iloksi muuttuu...

Onni on hyvä tiimi 

Miten teidän treeninne ovat viime aikoina sujuneet?

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Tän päivän sankari oot ja huomisenkin, minulle ainakin

Nää sadepäivät vaivas mua
ennen kuin mä vielä tunsin sua
mun aika pysyi paikallaan
kuin pilvet taivaalla.
Sitten toit värit uudelleen
maailmaan mustavalkoiseen,
ois vaikeeta jos entiseen
mun täytyis palata.

Ei siinä ois järkee,
sä oot mulle tärkee.
Nyt mä tunnustan:

En mä vois kuvitellakaan,
ettei sua olis ollenkaan
mun elämässä.
Happy birthday sulle.
Kun mä näen sut mun lähellä,
sateenkaari nousee mun mielessä.
Silmissä hyvää syntymäpäivää.
Paljon onnea vaan,
paljon onnea vaan.
Happy Birthday!

Tänään on helppo kulkea,
puskea päin vastatuulessa.
Kun olen luoksesi matkalla
ei sellainen vaivaa mua.
Kesä ulkona alkaa jo,
kaupungin päällä on aurinko
ja hymyillään, helppoo on aina
kun tapaan sua.

Ja siinä on järkee,
sä oot mulle tärkee.
Nyt mä tunnustan:

En mä vois kuvitellakaan,
ettei sua olis ollenkaan
mun elämässä.
Happy birthday sulle.
Kun mä näen sut mun lähellä,
sateenkaari nousee mun mielessä.
Silmissä hyvää syntymäpäivää.
Paljon onnea vaan,
paljon onnea vaan.
Happy Birthday!

Hei, tän päivän sankari oot
ja huomisenkin,
minulle ainakin.
Hei, tän päivän sankari oot
ja huomisenkin,
minulle ainakin.

En mä vois kuvitellakaan,
ettei sua olis ollenkaan
mun elämässä.
Happy birthday sulle!
Kun mä näen sut mun lähellä,
sateenkaari nousee mun mielessä.
Silmissä hyvää syntymäpäivää.
Paljon onnea vaan,
paljon onnea vaan.
Happy Birthday!

Paljon onnea vaan,
paljon onnea vaan.
Happy Birthday!
T U U L I   -   P A L J O N   O N N E A   V A A N   ( 2 0 1 2 )


Nuudeli täytti tänään 20 vuotta. Ihan hullua, 20 vuotta! Herra juhlisti pyöreitä herkuttelemalla pussillisen porkkanoita sekä rakkaudella pilkotun omenan (muita lahjoja hän saa ympäri vuoden sen verran paljon, että tähän oli tänään tyytyminen) ja ottamalla ilon irti kaikista kaksijalkaisista, jotka pussailuetäisyydelle sattuivat. Hän oli niin täynnä rakkautta. 20-vuotias papparainen, apua, mihin ihmeeseen nämä 10 vuotta oikein ovat hurahtaneet? Taisin vasta joskus viime vuoden lopussa todella havahtua siihen, että tuo hevonenhan on kohta vanha. Ei kylläkään mieleltään, mutta noin niin kuin muilta osin. Hyvällä tuurilla vuosia voi toki olla jäljellä vielä vaikka ja kuinka monta - ja sitähän me tietenkin toivotaan - mutta ikä on kuitenkin otettava huomioon entistä enemmän mm. oikeanlaista liikutusta mietittäessä. Vanhuus ei tule yksin eikä iäkkäämmän elimistö palaudu rasituksesta samalla tavalla kuin nuoremman, mutta seisomaan ei silti kannata jättää - päinvastoin. Säännöllinen liikunta on paras lääke moneen vanhuuden vaivoinakin tunnettuun kremppaan ja pitää mielen virkeänä, vaikka mitään kovin vaativaa ei päiväohjelmaan enää kuuluisikaan. Nuudelikin on niin suurella innolla aina lähdössä hommiin, että eihän tuota millään voisi pelkkänä pihakoristeena pitää, vaikka komea onkin... ♥ Tai sitten pitäisi olla iso piha missä se saisi vapaana tehdä mitä lystää. Eli liikkua. Koska liikkuminen on kivaa.

Tänään hölkkäiltiin melko kevyesti, sillä huomenna meillä on tunti. Löysin heppaselle Juhlamaailmasta kivan, iloisen ja pehmoisen pellesilinterin, jonka kiinnitin sen suitsiin ja kaulassa sillä oli muutamien ensimmäisten kierrosten ajan yllä olevassa kuvassakin näkyvä hieno viirinauha, mutta se rapisi sen verran, että päätettiin napata pois. Ei siksi, ettäkö Nuutti olisi sitä pelännyt tai edes vähääkään ihmetellyt, vaan etten sitten olisi syyllinen mm. toiselle puolelle kenttää saapuneiden tuntihevosten joukkopillastumisiin tai muihin mahdollisiin välikohtauksiin. Kaikki kun eivät ole ihan yhtä siedättyneitä kun Nuudeli. Se on niin viisas ja luottavainen, ettei ihan heti tule mieleen asiaa mitä se ei vierellään/selässään sietäisi! Ehdotuksia otetaan vastaan, voidaan vaikka joku kerta testailla... :)

Tämä olisi ollut niin kiva kuva, mutta jonkun keskittynyt nassukka sattui eteen :D
Viuu, tukat hulmuten.
Kukka halusi kuvata hiekkaa, mutta me tultiin taustalle. Sorry!
Ärsyttää kun unohdin kääntää tuon Nuudelin lakin niin, että sauma olisi taaksepäin, ärr...
Onneksi sitä ei sivusta katsottuna huomaa. Minun rakas hattupää

Kaikista muista kuvista paitsi ensimmäisestä kiitokset Kukalle. Ja siitäkin toki siltä osin, että piti kiinni hevosesta kun allekirjoittanut loikki ympäriinsä kameran kanssa. Toivottavasti ehditään tulevina päivinä kuvailemaan enemmänkin, sillä meikäläinenhän tosiaan on koko loppuviikon lomalla! Viime viikolla oli vähän härdelliä niin postailukin ihan jäi, mutta eiköhän aikaa taas liikene tällekin puuhalle enemmän. Palaillaan taas, ihanaa viikon jatkoa kaikille!