keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kuinka voisi muka hetki seuraava ehjän rikkoa, meidät tuhota

Ulkona paistaa aurinko, mutta mieli on täynnä tummia pilviä. Kuluneet päivät ovat menneet kuin sumussa. Ajatus harhailee ja kirjoittaminen on vaikeampaa kuin pitkiin aikoihin. Sanottavaa olisi, paljonkin, mutta lauseiden muodostaminen ei vain ota onnistuakseen. Tuntuu niin pahalta. Taas  kerran meillä oli pienen hetken kaikki se, mistä vielä muutama kuukausi sitten saatoin vain haaveilla ja nyt... Nyt en tiedä miten ikinä selviän tulevasta.

Lienee sanomattakin selvää, että viikon takainen eläinlääkärin vierailu ei tuonut mukanaan niitä uutisia, jotka toivoin kuulevani. Että oikean takajalan patti olisi vain harmiton luuliika tai pieni pehmytkudosvamma. Mikä tahansa, paitsi se, mitä eniten pelkäsin. Maanantai-iltana epäpuhtaaksi muuttunut liike ei lupaillut hyvää ja niin inhottavalta kuin se tuntuukin, minulla on Nuutin kohdalla tapana epäilysteni kanssa osua oikeaan - tai ainakin lähelle. Eikä vikaan mennyt tälläkään kertaa.

Vaikka olin kokonaisen yön sekä valveilla että painajaisunten ankeilla mailla pyöritellyt asioita mielessäni ja varautunut huonoihin uutisiin, oli tuomio silti isku vasten kasvoja. Otj hankositeen alakiinnityskohdan laaja-alainen (n. 40%) vaurio, sisäpuolen haarassa havaittavissa selkeää harvakaikuisuutta, ulkopuolella suurempi vamma. Kurkkua kuristi. Piti kääntää katse hetkeksi pois, jotta onnistuin pitämään itseni kasassa vielä hetken. Nuutin iän sekä useita jännevammoja käsittäneen sairashistorian huomioon ottaen eläinlääkäri totesi kuntoutumisen minkäänlaiseen ratsastuskäyttöön olevan valitettavan epätodennäköistä. Sen lisäksi, että vamma yksinkertaisesti toipuu liian hitaasti eikä koskaan tule kestämään aktiivista rasitusta, ovat riskinä myös muut jalat, joissa vasenta takasta lukuun ottamatta on ollut häikkää ja jotka luonnollisesti rasittuvat enemmän kun yksi on poissa pelistä. Erityisesti pelkään ristikkäisen vasemman etusen puolesta, sillä siitä napsahti tukiside sekä pinnallinen koukistaja juurikin oikean takasen hankosidevamman seurauksena.

Kumpikin ultraäänikuva on oikeasta takasesta. Keskellä ammottavan tumman alueen kohdalla pitäisi tosiaan olla tasaista hankosidettä. Etusten kaviot eivät sitten muuten ole noin sukset miltä ne tässä kuvassa näyttävät.....

Otj on tosiaan aiheuttanut huolta ennenkin, mutta silloin vaurio oli hankositeen yläkiinnikkeissä. Tästä on aikaa melkein sen yhdeksän vuotta, sillä ontuminen alkoi vain pari kuukautta sen jälkeen kun Nuutti oli meille tullut. Talven aikana jalka operoitiin kahdesti ja saamastaan lopetustuomiosta huolimatta hevonen toipui entistä ehommaksi. Vanha vamma ei sen jälkeen ole oireillut yhden yhtä kertaa, mutta kaiken varalta eläinlääkäri ultrasi tiistaina myös hankositeen yläosan - ja totesi sen näyttävän moitteettomalta. Niin ikään oikean etujalan tilanne näytti hyvältä edelleen. Ei palpaatioarkuutta, ei harvakaikuisuutta. Ei mitään, mikä estäisi sitä kestämästä rentoa harrastehevosen elämää. Vaan eipä sitä tietoa näissä olosuhteissa juuri juhlita...

En tiedä miten on mahdollista, että vasta yli puoli vuotta sairaslomailleen hevosen jalka on tuossa kunnossa, vaikka no... voihan sitä toki arvailla. Eläinlääkärin mukaan vaurio on jänne- ja hankosidevammoille ominaiseen tapaan kehittynyt pidemmän aikaa eikä se vain yksinkertaisesti saikun aikana ole päässyt toipumaan riittävän kestäväksi. Koska Nuutti on Nuutti ja luulee olevansa kuolematon. Jo ennestään heikko rakenne luonnollisesti kestää äkillisiä ylirasitustiloja huomattavasti tavallista huonommin eikä silmin havaittavan oireilun laukaisemiseksi välttämättä vaadita kuin yksi epäonninen askel esim. ratsastuskentän uran reunaan (minkä vuoksi niitä oikeasti kannattaa vältellä...) tai tarhassa olevaan kuoppaan. Vaikka jänne tai hankoside voi napsahtaa kertaheitolla tarpeeksi voimakkaan yksittäisen ylivenytystapahtuman seurauksena, on suurin osa vammoista kuitenkin oire laajemmasta ongelmasta.

Nuutin kohdalla jänteet ja jännemäiset rakenteet (= hankoside, jossa on jänteiden sidekudosten lisäksi myös hitaita lihassoluja) ovat aina olleet sen terveyden harmaa alue. Eivät ne välttämättä - tai edes uskottavasti - synnynnäisesti ole heikot, mutta heikentyneet liian suuren kuormituksen alla. Mikään paranneltu vaurio ei kuitenkaan koskaan ole uusinut, eikä tutkimuksissa ole vuosienkaan jälkeen havaittu mahdolliseen vammaan johtavaa kulumaa. En tiedä hevosen menneisyydestä ulkomailla juuri kilpailutuloksia enempää enkä valitettavasti voi siihen vaikuttaa, mutta olen yrittänyt tehdä kaikkeni, jotta se saisi kanssani elää onnellisena ja kivuttomana, tehden asioita, joita se rakastaa. Hyppäämistä, maastoilua, keskiraveja, pukittelua... En kadu mitään, mutta silti mietin olisinko voinut olla parempi. Ylittää itseni ja tehdä vielä enemmän, vaikka syvällä sisälläni tiedän, että olen antanut Nuutille kaiken mitä annettavissa on. Olen uskonut, toivonut ja rakastanut, enemmän kuin mitään muuta. Ja jollakin tasolla tunnen, että sekin on. Uskonut, toivonut ja rakastanut. Ei ehkä täysin samalla tavalla, mutta juuri sillä oikealla. Nuutilla on ihmeellinen kyky olla läsnä ja lohduttaa. Ottaa karsinan nurkassa itkevältä tytöltä pipo päästä, viskata se seinään ja noutaa sitten takaisin vain saadakseen työntää päänsä tiukasti halaavaan syliin. En tiedä mistä ikinä löydän ystävän, joka voi täyttää edes puolet siitä aukosta, jonka Nuutti lähtiessään jättää.

Mitään ei ole vielä päätetty, ei suuntaan eikä toiseen. Olemme eläneet tuttuun tapaan päivä kerrallaan, eläinlääkärin kanssa vielä puhelimitse jutellen ja tilannetta kerraten. Onnea ovat ihmiset, jotka ymmärtävät ja tsemppaavat. Erityisen suuri kiitos kuuluu Christinalle, joka elää mukana täysillä niin ilon kuin surun hetkissä ja sanoo juuri ne oikeat sanat oikeassa paikassa. Toteaa, että mitä ikinä päätät, se on varmasti oikein. Jos kaikki tallia pitävät tekisivät työtään yhtä suurella sydämellä, olisi maailma niin paljon parempi paikka.

Vaikka tuntuu vaikealta nähdä valoa siellä, missä tie katoaa pimeyteen, haluan edes päivällä, tietoisen ajattelun aikana laittaa ahdistavat ajatukset hetkeksi taka-alalle. Aina se ei onnistu ja sitten tulee itku, mutta vatvon näitä asioita alitajuntani voimin joka yö niin paljon, että voimat tuntuvat olevan ihan finaalissa. Välillä saa antaa itselleen anteeksi ja luvan olla heikko, tunteva ihminen. Edessä on pitkä kesä, jonka toivoisin saavani viettää Nuutin kanssa. Se pääsisi suurelle laitumelle pitämään kuria pienille orinnassikoille, syömään itsensä valaaksi ja nauttimaan elämästä parhaimmillaan. Eihän hevonen niitä elämättä jääneitä päiviä tietenkään osaisi kaipaamaan jäädä, mutta ihmismielelle on helpompaa kun voi ajatella, että no antaa sen nyt vielä hetken olla onnellinen. Sillä sitä Nuutti todella on, uskon siihen täysin. Olen kuitenkin varautunut siihen, että jos jotakin yllättävää tapahtuu ja hevosen tila radikaalisti muuttuu, pitää päätöksiä tehdä aiemmin. En ikinä antaisi parhaan ystäväni kärsiä. Eläinlääkärin mukaan se kuitenkin tällä hetkellä on niin kivuton, että elämä pihakoristeena tai seurahevosena voisi antaa sille vielä vuosia. En vain tiedä, voinko lopullisesti rajoittaa sen elämää niin paljon vain koska pelkään päästää irti. En tiedä onko se reilua - meitä kumpaakaan kohtaan. Jos syksyyn asti päästään, niin jalka ultrataan kyllä, mutta mikäli ennuste mahdollisesta eteenpäin otetusta askeleesta huolimatta pysyy samana, on edessä todennäköisesti se kaikista vaikein.


Onneksi kultaiset muistot säilyvät ikuisesti, eikä niitä voi kukaan koskaan viedä pois.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Pieni palanen leopardia

Eläinkuosit ovat muodissa vuodesta toiseen, sen tietää Nuuttikin. Kun pukeutuu johonkin vähän erikoisempaan, saa usein huomattavasti tavallista enemmän katseita, kehuja ja rapsutuksia - myös niiltä ihan ventovierailta. Se on hauskaa, erityisesti jos joku ihastelemaan pysähtyneistä on unohtanut taskuunsa porkkanan tai pari. Kyllä sitä hetkisen voi tiikerinä tai vaikka marsupilamina pörrätä mikäli sillä ylimääräisiä herkkuja tienaa!

Kuukauden takainen vierailu Veljekset Wahlsténilla poiki eläimelliseen kokoelmaamme lisäystä Horse Comfortin tyylikkään leopardiriimun muodossa. Hieman tavanomaista villimmästä printistä huolimatta se on kokonaisuutena melko hillitty, sillä pehmusteosien kuviointihan ei riimun päässä ollessa juuri näy. Klassista mustaa läheltä havaittavilla leopardiyksityiskohdilla, me like. Positiivisena seikkana mainittakoon vielä riimun napakka istuvuus. Turparemeli on Nuutille juuri sopiva, mikään ei roiku ja niskassa on reippaasti säätövaraa. Oikean kokoinen riimu on puhdas turvallisuuskysymys - etenkin mikäli ko. päävärkkiä on tapana pitää yllä talutuksen lisäksi myös esim. tarhassa tai karsinassa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen nähnyt tilanteen jossa hevonen on päätä rapsuttaessaan saanut ujutettua riimun alle jalkansa ja paniikkiin mentyään pahimmassa tapauksessa loukannut itsensä pysyvästi. 


Onko teidän hevosillanne varusteita eläinkuosissa?

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Erittäin hyvä, ellei täydellinen

Nuutti on kuluneiden viikkojen ajan melko lailla poikkeuksetta ollut aivan mielettömän hyvä ratsastaa. Kaikki sitä liikkeessä nähneet ovat kehuneet ravin tahtia, keveyttä sekä erityisesti kauniisti ojentuvia etukoipia, joista Nuuttia on aikoinaan muutaman ammattilaisenkin toimesta taputeltu. Eihän se luonnostaan mikään varsinainen liikeihme ole, mutta "omalla letkeällä tavallaan varsin silmää miellyttävä hevonen". Näin kommentoi eräs koulutuomari joskus vuosia sitten, eikä mielestäni ihan puuta heinää puhunut - onhan oma mussukka tietenkin aina se koko maailman upein...

Postauksen kaikki kuvat © Sofia Forsblom, kiitos!

Eräänä aurinkoisena maanantaipäivänä tallin nurkalta aukeava suuri pelto tuntui ensimmäistä kertaa sitten hankikelien olevan sellaisessa kunnossa, että siellä voisi huoletta painella ristiin rastiin vaikka täydessä laukassa. Sopivasti kuivuneesta pohjasta riemastuneena suunnittelin suorittavani päivän ratsastelut kaunista järvimaisemaa ihaillen, mutta kuinka ollakaan koko homma kosahti kauempana rannassa mekastaviin lapsiin ja sen johdosta kierroksia keräävään Nuudeliin. Näin kevään tullen se tuppaa ottamaan kipinää ihan kaikesta eikä pönttöillessään aina tajua olevansa vähän turhan holtiton. Kyllä tässä alkaa taas usko loppumaan - nimittäin siihen, ettäkö tuo tuosta vielä iän myötä viisastuisi. Se juna on tainnut mennä jo aikoja sitten...

Tilanteen nollaamiseksi oli pakko palata kentän aitojen sisäpuolelle. Siellä heppanen rauhoittui sen verran, ettei tuntunut lähtevän lentoon heti kun jossakin vähän tuuli humisi tai heinä liikahti. Sain jopa pitää tuntuman suuhun ja koskea pohkeella. Pariin otteeseen meinasi karvamobiili vähän karata alta, mutta nekin olivat oikeastaan vain pieniä, ohikiitäviä hetkiä kaikkien onnistuneiden joukossa. 

Oli pakko lisätä tämä vaikka tarkennus ei aivan kohteessa olekaan. Nuu

Kauniit kevätkelit ja sulanut maa ovat olleet otollisia innostajia myös tarhassa harjoitettavalle jumppailulle. Ei sillä, etteikö Nuutti olisi koko talven ajan rellestänyt ihan samaan tahtiin, mutta viime aikoina myös kaverit ovat olleet mukana niin hyvin, että olen vähän odottanut milloin taas kolahtaa. No, tiedä sitten mikä tämän taustalla on, mutta viime viikolla Nuutti päätti kehitellä vanhimpaan ongelmajalkaansa (= oikea takanen) kivikovan turvotuksen/patin vuohisnivelen yläpuolelle. Saman tapaista sillä on aikoinaan ollut hieman alempana (joskaan se ei muodostunut päivässä...) ja ultran oltua moitteeton ell arveli sen juontavan juurensa siihen, että jalkaa on vuosia sitten operoitu. Hän varoitteli turvotuksen luultavasti jäävän pysyväksi kosmeettiseksi haitaksi, mutta iilimadot tekivät tehtävänsä ja "kalkkeuma" suli pois. Katsotaan miten käy tällä kertaa. Matoja ei ole (ennen kuin saan tilattua lisää), mutta eläinlääkäri tulee ensi viikolla ultraamaan. Samalla luonnollisesti tsekataan myös oikea etunen ja katsotaan mikä sen tilanne on.

Sanomani siis piti, että mystisestä pahkurasta (joka siis ei uskoakseni mikään luuliika voi olla) huolimatta liikkuminen on ainoastaan parantunut ja niin se teki jo pelkästään tämän ratsastuskerran aikana. Ja hei, saatiinhan me lopuksi muutama onnistunut ravipätkä pellonkin puolella. Parempaan yhteisymmärrykseen päästyämme vein Nuutin sinne uudemman kerran ja voi miten kilttiä poikaa sitä oltiinkaan! Vähän se aluksi tuntui räjähdysherkältä ja Sofiakin sanoi, että sillä on ihan se ilme naamallaan. Se, että kohta lähtee. Vaan ei lähtenyt, muuta kuin tosi kivaa ravia. Ihana, ihana, kuuliainen hevonen!


Mitä teille kuuluu? Onko teidän hevosillanne kevättä rinnassa?
Mitä ihaninta viikonloppua kaikille!

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Muualta ohut, masusta paksu

Näinhän se on, vaikka olosuhteet huomioon ottaen Nuutti mielestäni ihan hyvältä näyttääkin. Vai mitä olette mieltä?

Hetkisen malttoi aloillaan, mutta kamera on tietenkin aina sillä väärällä, ei-jännällä puolella...

Vähän on ikävä sitä viime kesän muskelimasaa, mutta ei auta itku. Näin lihaksettomana Nuutti "vanhan mallisena saksalaisena" näyttää melko raskaalta edestä, eivätkä hieman rungon alle jääneet etujalat ainakaan vähennä etupainoista vaikutelmaa, mutta onneksi kontrasti pienenee kunhan saadaan takaosaa isommaksi ja myös kaulaa enemmän oikein päin. Enkä tällä nyt tarkoita sitä ihrasta muodostuvaa "ylälinjaa", vaan ihan todellista kaulalihasta, joka sen kauniin, luonnollisen pyöreyden taustalla on. Työmaata riittää, mutta toivon mukaan voin muutaman kuukauden päästä yllä olevan kuvan kautta palata tähän hetkeen ja todeta hevosen kunnossa tapahtuneen edes pientä muutosta oikeaan suuntaan.

Tästä se lihasten rakentelu taas lähtee...

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Heinillä heppojen laitumen, torkkuu Nuutti suloinen

Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin olin julma ja käytin perjantaina vietettyä aprillipäivää hyväkseni huijaamalla ihmisille hommanneeni Nuutille ihka-aidon pikkuveikan. Oli kiva, että te - rakkaat Facebook -ystävät sekä -seuraajat - menitte lankaan, ainakin osa, sillä itsekin kompastuin miltei jokaiseen pilaan. En ymmärrä miten se on mahdollista kun herättyäni vielä selasin netistä huhtikuun ensimmäisen kunniaksi koottuja käytännön kepposia ja nauroin räkä poskella niiden uhreiksi joutuneille. Kyllä voi ihminen olla helppo! Aamulla ennen töihin lähtöä pomoni soitti, että olin edellisenä iltana jättänyt varaston oven auki ja hetkeä myöhemmin kaverilta tuli viesti, jossa hän kertoi hevosensa varsoneen kaksoset. Facebookissa tykkäilin onnessani varmaan kymmestä juksutuksesta, onnittelin kihlautumisesta sekä koiranpennusta, kunnes erään valopään ilmoitus muutosta Siperiaan sai hoksottimet hereille. Aivan, ketkuja kaikki. Oman itsetunnon kohottamiseksi oli siis illan hämärissä pakko läntätä naamakirjaan oma huiputus ja vetää höplästä muita, pistää niin sanotusti vahinko kiertämään. Se oli hauskaa siihen saakka kunnes piti siivota jälkensä ja paljastaa totuus. Tuntui ankealta luritella aprillit, sillit ja kuravedet kun kieroutunut mieli olisi ennemmin jatkanut matkaansa valheen valtateillä. Onneksi aprillipäivä on normaali-ihmisten kalenterissa vain kerran vuodessa.

Nuuttikin oli perjantaina pilailutuulella. Tämä kuva on parin viikon takaa (kiitokset sen ottaneelle Venlalle!), mutta sopii tähän väliin paremmin kuin hyvin:

"Mä juksutin äiskälle, että olin heittäny veivini keskelle heinäkasaa ja olin tosi uskottava kunnes se tuli kiskomaan mua korvasta eikä pokka enää pitäny. Voitteko kuvitella minkä kokoluokan sydärin se sai! Mun piti pussailla sitä melkein kaks tuntia et se suostu uskomaan että mä oon elossa ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa enkä tartte paikalle mediheliä tai pelastusarmeijaa. Totesin vaan, että pari porkkanaa riittää kyllä mainiosti."

Viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Lauantain vietin rakkaiden ystävien kanssa Tampereen Hevosmessuilla joista ei valitettavasti tällä kertaa tule omaa postausta, sillä idioottina unohdin kameran kotiin. Hyvä minä. No, hauskaa oli joka tapauksessa ja ostoksia tarttui mukaan enemmän kuin oli tarpeen. Näistä ehkä lisää myöhemmin, kunhan saan räpsittyä ainakin Nuutin tuliaisista asiaankuuluvat kuvat. Tällä erää se on kuitenkin adios, sillä kohta alkaa Mustat lesket. Kirjoitan tätä kännykällä ja se haluaisi sanoa mieluummin Mustat läskit, loiset tai lenkkitossut. Tosi hauskaa, tiedän. Ehkä menenkin suoraa päätä nukkumaan. Jospa sitä vaikka huomenna menisi ajoissa töihin ja suuntaisi illasta Nuutin kanssa maastoon. Se voisi toimia, vai mitä luulette? Mitä ihaninta alkanutta viikkoa kaikille!