keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Talliketun tassutuksia

Meidän tallimme alueella pyörii kaksi kettua. Ovat kuulemma ihan tavallinen näky jo pidemmältä ajalta, mutta itse kohtasin toisen ensimmäistä kertaa viime viikolla. Olin lähdössä tallilta kun näin viereisellä pellolla jotakin ja auton kanssa kohdalle päästyäni tuli kiire nappaamaan kameraa käteen. Repolainen ei pahemmin hämmästellyt parin metrin päähän pysähtynyttä peltilehmää, hieman valittaen avautunutta ikkunaa tai edes kameran ääntä. Siinä se vain hetken möllötteli ja jatkoi sitten muina miehinä (tai naisina) askareitaan.

"Moi? Ooksä eksyny?"

Seuraavana päivänä kohtasin saman kaverin uudemman kerran. Olin ollut tallissa putsaamassa karsinaa ja ulos tullessani näin kuinka pieni puuhkahäntä yritti oikaista reittiään Nuudelin tarhan poikki. Uteliaana poikana turpamuumi juoksi korvat töttöröllä vastaan niin, että ketturukka säikähti ja totesi, että ehkä parempi sittenkin kiertää vähän kauempaa. Se jolkotteli tarhojen ympäri ja Nuutti ravasi aidanviertä kaula kaarella samalla kun muut etutarhojen nelikosta seisoivat jähmettyneinä aitaustensa perällä.

"Saakutin pitkäkorva kun meinas päälle käydä."
"Ja sinä! Taas!"
"Okei no katotaanpa kuule kumpi väistää."
"Tai jos mä meenki tästä vaan."
"Vieläkö sä oot siinä?"
"Menisit muualle!"
"Kriipperi."

Molempina päivinä ketun kanssa törmättyäni kameran asetukset ovat tietenkin olleet ihan päin pöpelikköä minkä vuoksi kuvien laatu vähän on mitä on. Mutta ehkä me vielä kohdataan, sen toisenkin kanssa. Pitää olla jatkuvasti valppaana, aivan kuten tämä hurja johtajaori, joka kyllä pitää laumastaan huolen kun villipedot uhkaavat hyökätä.

"Siis mä oisin vaan halunnu leikkii sen kanssa!"

Hääriikö teidän tallienne lähettyvillä paljon villieläimiä? Mitä hevoset tuumaavat niistä?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin

On tämä vaikea laji. Ratsastus. Eikä ainoastaan sillä kuuluisalla olympiatasolla, vaan ihan aina täältä vähääkään tavoitteellisesta harrastehöntsäilystä lähtien. Muut urheilijat tai liikunnan harrastajat voivat keskittyä aika pitkälti vain itseensä, mutta ratsastajalla on kontollaan myös toinen elävä olento, joka ei tavallisen joukkuepelaajan tavoin omaa samoja tavoitteita kanssamme. Tarkoitan, että se ei osaa ajatella: "nyt pitää tsempata ja keskittyä huolella niihin väistöihin, jotta saadaan kisoissa mahdollisimman hyvät pisteet ja päästään sijoille". Sitä ei voi motivoida mitaleilla tai maineella ja kunnialla, vaan se pitää saada haluamaan yhteistyötä koska se on kivaa ja kannattavaa. Hevonen tavoittelee sitä niin kutsuttua "hyvää mieltä", paineetonta vapautta, joka sen pitäisi saavuttaa tehdessään kuten pyydämme. Jos näin ei tapahdu, palloa ei potkita suoraviivaisesti samaan maaliin vaan sitä lähinnä pyöritellään ympäri kenttää toivoen, että jossakin välissä tapahtuu ihme.

Kuvat © Kukka, kiitos!

Ja välillä se oppiminen kulkee näiden ihmeiden kautta. Toisinaan yhteinen suunta löytyy helpommin, toisinaan muutaman mutkan kautta ja joskus on päiviä, jolloin tuntuu, ettei mikään onnistu. Se on ihan tavallista ja kuuluu asiaan, mutta välillä yhteistyötä voivat vaikeuttaa muutkin asiat kuin huono päivä, väsymys tai kemioiden kohtaamattomuus. Nuudeli on nyt muutaman kerran Mikkeliin palatessani ollut vähän jumissa ja näin ollen myös - täysin ymmärrettävästi - hankala ratsastaa. Minua harmittaa, etten voi olla liikuttamassa hevosta joka ikinen päivä, sillä - vaikken itsekään mikään mestari ole, en lähimainkaan - tiedän (ainakin suurin piirtein...) miten sitä kannattaa ratsastaa, jotta sen muutenkin hieman ongelmallisen selän saa jumpattua ja pidettyä auki. Se ei ole rakettitiedettä, mutta vaatii vähän tarkkuutta. Nuutti asettuu helposti kauniiseen nyökkyyn, mutta jos selkä on alhaalla eivätkä takajalat työnnä liikettä rehellisesti koko kropan, liikkuminen ei avaa vaan lähinnä kireyttää kriittisiä alueita.

Tästä(kin) otan syyt täysin omille niskoilleni. Jonna ja Kukka ovat toimineet korvaamattomana apuna rakkaan karvakorvani kuntouttamisessa, mutta olen ihan unohtanut ottaa heitä valvovan silmän alle ja neuvoa miten Nuuttia kannattaa ratsastaa kun se tekee niin tai näin. Vaikka otus tätä nykyä yleensä suorittaakin kiltisti sen mitä siltä pyytää, reagoi apuihin ja osaa liikkua hienosti itsensa kantaen, se on varmasti aika erilainen hevonen, millä tytöt ovat tottuneet ratsastamaan. Kaiken lisäksi se on edelleen aika voimaton ja vino, mikä tietenkin omalta osaltaan vaikeuttaa sen täydellisen harmonian löytämistä. Onneksi Nuutti on nyt perusteellisemman eteen alas-jumppaamisen sekä lannerangan, ristin ja lonkkien manuaalisen avaamisen jälkeen ollut taas parempi. Eilen tuli vapaana kentällä muutama pukkikin ja se jos mikä on aina hyvä merkki, sillä kovin jumisena tai varsinkaan kipeänä heppa ei kyllä mielellään pompi. Liike on pienen alkukankeuden jälkeen ollut ihan hyvää ja aletaan taas hetkittäin löytää uusia vaihteita. Ah, vielä kun saisimme saman draivin myös sinne mukavuusalueen ulkopuolelle.....


Siellä nimittäin tulee vielä aika paljon keskustelun paikkoja. Näihin lukeutuvat mm. väistöt sekä tietyt siirtymiset, joita me torstaina tunnilla hiottiin. Ja voi sanonkomikä, että osaakin olla hankalaa! Niin hankalaa, että teki mieli heittää hanskat tiskiin yhden 30 minuuttisen aikana noin 4583 kertaa. Miten voi olla niin, että yhden sairasloman aikana katoaa tuntumasta suunnilleen kaikki, mikä ollaan joskus työllä ja tuskalla väännetty suurin piirtein kohdalleen? Missä ovat ne väistöt, joista ollaan muutama vuosi sitten kouluradalla saatu pääasiassa ihan ok numeroita (he A:ssa yleensä 5,5 tai 6) tai ravista tehtävät laukannostot, joissa hevonen ei karkaa avuilta alakaula edellä? Aika hiton hyvin piilossa, pakko sanoa. Jo yhden tunnin aikana, monien toistojen jälkeen otettiin monta askelta eteenpäin, mutta silti fiilis oli lopuksi sellainen, että eipä ole tainnut maailma koskaan nähdä toista yhtä paskaa ratsastajaa.

Kaisa lohdutteli, että hyvä tästä vielä tulee ja sanoi, ettei näistä(kään) vaikeuksista pidä masentua vaan sisuuntua ja ottaa ne haasteena. Välillä melkein hävettää kun ulisen niin kamalasti, mutta kun... haluaisin vain niiiiin kovasti olla enemmän. Olla parempi ja osata enemmän, ihan samalla tavalla kuin varmasti moni muukin. Eihän tässä auta kuin ottaa virheistään opiksi ja tehdä pirusti töitä, mutta joskus se epävarmuuden peikko meinaa saada henkisen kantin pettämään. Onneksi Kaisa löytää kaikesta aina jotakin positiivista ja auttaa käsittelemään pettymyksiä niin, etteivät ne enää hetken kuluttua tunnu niin suurilta. Ehkä tämäkin tästä vielä iloksi muuttuu...

Onni on hyvä tiimi 

Miten teidän treeninne ovat viime aikoina sujuneet?

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Tän päivän sankari oot ja huomisenkin, minulle ainakin

Nää sadepäivät vaivas mua
ennen kuin mä vielä tunsin sua
mun aika pysyi paikallaan
kuin pilvet taivaalla.
Sitten toit värit uudelleen
maailmaan mustavalkoiseen,
ois vaikeeta jos entiseen
mun täytyis palata.

Ei siinä ois järkee,
sä oot mulle tärkee.
Nyt mä tunnustan:

En mä vois kuvitellakaan,
ettei sua olis ollenkaan
mun elämässä.
Happy birthday sulle.
Kun mä näen sut mun lähellä,
sateenkaari nousee mun mielessä.
Silmissä hyvää syntymäpäivää.
Paljon onnea vaan,
paljon onnea vaan.
Happy Birthday!

Tänään on helppo kulkea,
puskea päin vastatuulessa.
Kun olen luoksesi matkalla
ei sellainen vaivaa mua.
Kesä ulkona alkaa jo,
kaupungin päällä on aurinko
ja hymyillään, helppoo on aina
kun tapaan sua.

Ja siinä on järkee,
sä oot mulle tärkee.
Nyt mä tunnustan:

En mä vois kuvitellakaan,
ettei sua olis ollenkaan
mun elämässä.
Happy birthday sulle.
Kun mä näen sut mun lähellä,
sateenkaari nousee mun mielessä.
Silmissä hyvää syntymäpäivää.
Paljon onnea vaan,
paljon onnea vaan.
Happy Birthday!

Hei, tän päivän sankari oot
ja huomisenkin,
minulle ainakin.
Hei, tän päivän sankari oot
ja huomisenkin,
minulle ainakin.

En mä vois kuvitellakaan,
ettei sua olis ollenkaan
mun elämässä.
Happy birthday sulle!
Kun mä näen sut mun lähellä,
sateenkaari nousee mun mielessä.
Silmissä hyvää syntymäpäivää.
Paljon onnea vaan,
paljon onnea vaan.
Happy Birthday!

Paljon onnea vaan,
paljon onnea vaan.
Happy Birthday!
T U U L I   -   P A L J O N   O N N E A   V A A N   ( 2 0 1 2 )


Nuudeli täytti tänään 20 vuotta. Ihan hullua, 20 vuotta! Herra juhlisti pyöreitä herkuttelemalla pussillisen porkkanoita sekä rakkaudella pilkotun omenan (muita lahjoja hän saa ympäri vuoden sen verran paljon, että tähän oli tänään tyytyminen) ja ottamalla ilon irti kaikista kaksijalkaisista, jotka pussailuetäisyydelle sattuivat. Hän oli niin täynnä rakkautta. 20-vuotias papparainen, apua, mihin ihmeeseen nämä 10 vuotta oikein ovat hurahtaneet? Taisin vasta joskus viime vuoden lopussa todella havahtua siihen, että tuo hevonenhan on kohta vanha. Ei kylläkään mieleltään, mutta noin niin kuin muilta osin. Hyvällä tuurilla vuosia voi toki olla jäljellä vielä vaikka ja kuinka monta - ja sitähän me tietenkin toivotaan - mutta ikä on kuitenkin otettava huomioon entistä enemmän mm. oikeanlaista liikutusta mietittäessä. Vanhuus ei tule yksin eikä iäkkäämmän elimistö palaudu rasituksesta samalla tavalla kuin nuoremman, mutta seisomaan ei silti kannata jättää - päinvastoin. Säännöllinen liikunta on paras lääke moneen vanhuuden vaivoinakin tunnettuun kremppaan ja pitää mielen virkeänä, vaikka mitään kovin vaativaa ei päiväohjelmaan enää kuuluisikaan. Nuudelikin on niin suurella innolla aina lähdössä hommiin, että eihän tuota millään voisi pelkkänä pihakoristeena pitää, vaikka komea onkin... ♥ Tai sitten pitäisi olla iso piha missä se saisi vapaana tehdä mitä lystää. Eli liikkua. Koska liikkuminen on kivaa.

Tänään hölkkäiltiin melko kevyesti, sillä huomenna meillä on tunti. Löysin heppaselle Juhlamaailmasta kivan, iloisen ja pehmoisen pellesilinterin, jonka kiinnitin sen suitsiin ja kaulassa sillä oli muutamien ensimmäisten kierrosten ajan yllä olevassa kuvassakin näkyvä hieno viirinauha, mutta se rapisi sen verran, että päätettiin napata pois. Ei siksi, ettäkö Nuutti olisi sitä pelännyt tai edes vähääkään ihmetellyt, vaan etten sitten olisi syyllinen mm. toiselle puolelle kenttää saapuneiden tuntihevosten joukkopillastumisiin tai muihin mahdollisiin välikohtauksiin. Kaikki kun eivät ole ihan yhtä siedättyneitä kun Nuudeli. Se on niin viisas ja luottavainen, ettei ihan heti tule mieleen asiaa mitä se ei vierellään/selässään sietäisi! Ehdotuksia otetaan vastaan, voidaan vaikka joku kerta testailla... :)

Tämä olisi ollut niin kiva kuva, mutta jonkun keskittynyt nassukka sattui eteen :D
Viuu, tukat hulmuten.
Kukka halusi kuvata hiekkaa, mutta me tultiin taustalle. Sorry!
Ärsyttää kun unohdin kääntää tuon Nuudelin lakin niin, että sauma olisi taaksepäin, ärr...
Onneksi sitä ei sivusta katsottuna huomaa. Minun rakas hattupää

Kaikista muista kuvista paitsi ensimmäisestä kiitokset Kukalle. Ja siitäkin toki siltä osin, että piti kiinni hevosesta kun allekirjoittanut loikki ympäriinsä kameran kanssa. Toivottavasti ehditään tulevina päivinä kuvailemaan enemmänkin, sillä meikäläinenhän tosiaan on koko loppuviikon lomalla! Viime viikolla oli vähän härdelliä niin postailukin ihan jäi, mutta eiköhän aikaa taas liikene tällekin puuhalle enemmän. Palaillaan taas, ihanaa viikon jatkoa kaikille!

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Se on helppoo ku sen osaa

Jaahas, taas on vaput juhlittu ja pienoisen uupumuksen jälkeen elävien kirjoihin selvitty! Jos ei ihan kokonaan niin ainakin siinä määrin, että tiistaina työviikon alkaessa pääsin ylös vuoteesta enkä joutunut lavastamaan omaa kuolemaani. Kello soi neljältä, matkan alkajaisiksi nautittu makuvesi maistui vessanraikastimelta ja puoli kahdeksan maissa Helsingin suloisessa aamuruuhkassa istuessani laskin päiviä lomaan. Ensi viikolla olen vapaalla keskiviikosta sunnuntaihin, sitten on kuun lopulla helatorstain sekä lomaperjantain ansiosta pitkä viikonloppu ja kesäkuussa saan lekotella kokonaisen viikon. Sinnittele, sinnittele. Minulla on oikeasti tosi kiva työ, mutta sen sijainti nykyiseen elämäntilanteeseeni nähden vain on täysin väärä ja vähitellen rupeaa ihan toden teolla ottamaan voimille tämä jatkuva reissaaminen sekä ennen kaikkea Nuutin ikävöiminen.

Onneksi viikonloppu sisälsi taas kerran niin ihania hetkiä, että ehkä niiden antamalla voimalla nämä muutamat päivät jotenkuten jaksaa. Nuutti on ollut edelleen ihan huippu, liikkunut jatkuvasti paremmin ja tehnyt hommia nöyränä kuin mikä. Kevään villit taitavat olla aika pitkälti takanapäin - joskin perjantaina vähän koikkaloikkailtiin. Mutta aika viattomasti vain, ja sekin voidaan pistää ihan sään piikkiin. Räntää (tai oikeastaan kaikkea vedestä rakeisiin.....) tuli välillä vaakatasossa ja herra herkkäpoika oli sitä mieltä, että hän ei voi kulkea kuin yhteen suuntaan: pois. Heti sateen laantuessa kuitenkin päästiin taas samalle aaltopituudelle ja suoriuduttiin hölkkäilyistä kunnialla loppuun saakka.

Lauantaina oltiinkin sitten jännän äärellä kun meillä ei tavalliseen tapaan ollutkaan tuntia vaan heppanen sai selkäänsä itse valmentajamme Kaisan. Tätä oli odotettu! On aina mielenkiintoista katsella hevostaan jonkun osaavamman alla ja yrittää silmä kovana kahmia kullanarvoisia vinkkejä siihen omaan tekemiseen. Maan tasaltakin voi oppia vaikka ja kuinka paljon, siksi tykkäänkin viettää kentän reunalla aikaa muiden menoa tiiraillen. Sama se, suhaako silmien edessä se maailman terävin huippu vai kourallinen alkeiskurssilaisia - mahdollisuus kehittyä leijuu ilmassa kaikkialla.

"Vastaa äiskä rehellisesti: joudunko mä oikeesti hommiin?"

Kaisa ratsasti Nuuttia aika pitkälti suurilla ympyröillä, kokeili muutamat väistöt ja haki hevosta rehellisesti läpi koko kropastaan. Hän painotti, että sen kanssa on tosi tärkeää saada se jatkuvasti hakemaan kohti ohjaa ja tuntumaa, sillä - kuten olen täällä jo maininnutkin - Nuutilla on taipumus tulla kaulastaan vähän liian ylös ja jäykistää niska niin, että koko hevonen menee ikään kuin lukkoon. Tällöin suu on levoton ja satulassa vaikea olla. Kun hevonen liikkuu takaa eteen, selkä ylhäällä ja kaula viimeisenä niittinä rehellisesti oikein päin, sen ratsastettavuus paranee ja homma helpottuu. Koska niinhän se menee: mikään ei voi toimia jos mikään ei toimi ja kaikki voi toimia vain jos kaikki toimii. Hyvin loogista ja teoriassa tosi simppeliä, mutta käytännössä... noh... ei aina niin yksioikoista.

Onneksi apu on lähellä ja paluu ruotuun sen myötä hyvässä vauhdissa. Olin tosi onnellinen kun näin miten hyvin Nuudeli Kaisan kanssa liikkui ja miten nätisti hän hevosta ratsasti. Ei sillä, ettäkö olisin mitään muuta odottanutkaan, mutta silti. Sitä oli ilo katsoa. Heppasen kanssa ei aina ihan kaikilla (ammattilaisillakaan) ole ne kuuluisat kemiat kohdanneet ja se - kuten varmasti moni muukin kaviokas - jakaa mielipiteitä aika vahvasti. Osa pitää kovastikin, osa ei kokeiltuaan mielellään nouse selkään enää toista kertaa. Syitä on varmasti yhtä monia kuin ratsastajiakin, mutta päällimmäisenä niistä kenties se, että Nuutti on oikeasti vähän herkempi mitä moni luulee. Se - vaikka tavattoman kiltti onkin - osaa oikeasti kieltäytyä tekemästä yhteistyötä jos sitä tauotta prässää tai on kädellään kova. Ja se on mielestäni siltä ihan luonnollista. Kuin myös se, että jos hevosta ei päästetä liikkumaan milliäkään, mutta käsketään silti tekemään jotakin muuta kuin olemaan aloillaan, sen ainoa pakokeino on nousta kohti taivasta. Nuutti ei koskaan ole ollut paha tai ilkeä, mutta olen silti monet kerrat pikkulikkana itkenyt kun valmentaja käskee palauttamaan koko elukan tai sanoo sitä luupääksi vain koska se ei ymmärrä mitä siltä halutaan ja ahdistuu.

En myöskään ole koskaan ymmärtänyt sitä, että vain ilmoitetaan hevosen olevan huono tai epämiellyttävä, kun huomattavasti tärkeämpää olisi pohtia miksi se on huono ja miten sitä voisi korjata paremmaksi. Jokainen osaa huutaa kentän keskellä "ratsasta paremmin", mutta tuntuu, että vain kourallinen jaksaa selittää mitä pitää tehdä, jotta tosiaan voisi ratsastaa paremmin. Kaisa onneksi kuuluu tähän kouralliseen ja antaa meille avaimia sen sijaan, että vain kertoisi mitkä ovet meiltä ovat lukossa. Sen kun usein näkee ihan itsekin.


Aivan ihania kuvia Nuudelista, eikö totta? Poika oli niin hienona, että ihan meinasi mennä roska silmään kun sitä ihastelin. Siellä se puksutteli korvat keskittyneesti heiluen eikä välittänyt tuon taivaallista ulkona riehuvasta hirmutuulesta, joka paukutteli maneesin kattoa niin, että pelkäsin sen irtoavan. Kaiken maailman omista hölmöilyistään huolimatta Nuutti on pohjimmiltaan aika viisas pieni eläin ja vaikka aina manaan kuinka sen touhuja saa hävetä silmät päästään niin kyllä siitä oikeasti saa olla ylpeä paljon useammin. Mamman hassu mussukka, on se vain niiiiin rakas 


Tämä olisi ollut varmaan ihana kuva jos allekirjoittanut olisi osannut tarkentaa kohteeseen...

Mitä parasta alkanutta toukokuuta kaikille!
Ovatko teidän hevosenne viime aikoina päässeet hikoilemaan ammattilaisen alle?