perjantai 25. marraskuuta 2016

Eletyt päivät tuntuu, mut kipu on köykäinen kosketus vain

Elämän kieppuva virta, on urotöitä ja virheitäkin,
tekoja joita ei toisiksi saa.
Mä yritän oppia niistä ja osan kai voisin vain unohtaa,
nuo kivikon railoissa nukkuvat kyyt.
Sydän on ehjä kuitenkin.

Kaappauksia videolta. Yritin lisätä sitä tähän, mutta eihän se onnistunut. Pitää joku päivä ryömiä Youtubeen.






Miten olenkaan kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus jakaa suuri osa elämästäni näin upean eläimen kanssa. Kuinka se on ollut läsnä ja lohduttanut kun muu maailma on kääntänyt selkänsä. Taistellut rinnallani varjoja vastaan, kasvattanut ja opettanut näkemään jokaisen päivän uutena mahdollisuutena. Sen silmissä liekehtivän elämänjanon edessä omat pelot ja epävarmuus ovat tuntuneet kaukaa kaikuvilta huudoilta - ne on edelleen kuullut, mutta jollakin tapaa sitä on tiennyt olevansa turvassa.

Vaikka palaan usein ajatuksissani menneisyyteen ja mietin olisinko voinut tehdä jotakin toisin ja olla parempi, en kadu niitä valintoja, joiden ansiosta nyt olemme tässä. Tässä lähtöruudussa, jonka läpi olemme kulkeneet jo monet kerrat. Harmi vain, että Monopolista poiketen tässä pelissä kukaan ei uuden kierroksen alussa palkitse parilla satasella, vaan ihan itse saa toimia maksumiehenä alusta loppuun saakka. Ei sillä, niillä rahkeilla on ihan hyvin selvitty tähänkin asti.

Nuutin kanssa ollaan pian ravailtu kolmen viikon ajan. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin ja liike muuttunut jatkuvasti ainoastaan parempaan suuntaan. Lisäksi melkoisena Vili Vilperinä tunnettu kaviokas on käyttäynyt suorastaan esimerkillisesti ja yllättänyt meidät kaikki. Kaukaisilta tuntuvat ne ajat, jolloin ollaan hätäjarruna toimineista (tai toimimattomista...) gramaaneista huolimatta paineltu hallitsemattomassa pukkilaukassa pitkin maneesin seiniä ja pelätty ei niinkään oman (koska nuorena sitä luonnollisesti on kuolematon), mutta muiden henkien puolesta. Vaikka eihän siitä edellisestä showsta niin kovin kauaa ole - vastahan sitä muutama kuukausi sitten tuli pulahdettua mutalammikossa kun herra 19 v. huomasi ensimmäistä kertaa elämässään veden olevan märkää. Tallin pihaan laukattuaan se katsoi hölmistyneenä peräänsä kuin tajuten vasta siinä vaiheessa unohtaneensa jotakin pellon reunaan ja tuumasi hetken mietittyään, että parempi kai lähteä vastaan. Sieltä se sitten kilttinä poikana tallusteli puolitiehen, pysähtyi ponitallin kupeeseen odottelemaan ja kuunteli kuinka porkkanapussi muutaman kymmenen metrin päähän pysähtyneen mamman taskussa rapisi. Ensin mokomakin hölmöläinen yritti kääntää päätään vinoon - jos vaikka vähän näin söpösti kerjäämällä saisi äiskän tulemaan luokse vähän rivakammin - mutta nöyrtyi lopulta itse tekemään aloitteen. Siinä vaiheessa oli todettava, että pokkaa sul on ainakin, se on käynyt selväksi.


Onhan sillä, ja saa ollakin - sopivissa määrin. Röyhkeäksi ei pidä päästää, mutta pieni ilkikurisuus sallittakoon. Mistä puheen ollen Nuutti on karannut karsinasta nyt kolme kertaa. Kerran tallin omistajalta, kahdesti meikäläiseltä. En tiedä onko kyse sattumasta vaiko järjestelmällisestä mielenilmauksesta, mutta jokainen näistä reissuista on osunut päivälle, jolloin Nuutti ei ole päässyt hommiin. Viimeksi livistäessään se nappasi oven vieressä roikkuvan riimunnarun mukaansa kuin huutaen: "mä lähen sit ihan itekseni!". Härpäke kyllä tippui suusta jo ensimmäisillä metreillä, eikä askel edes kantanut ulos saakka kun vastapäisessä karsinassa möllöttelikin niin mielenkiintoinen hevonen, mutta kovin määrätietoisesti se matkansa aloitti. Tätä omatoimista tutkimusmatkailua se on harrastanut aina ja kaikkialla, tavoitteenaan luultavasti löytää jostakin maukas banaanipuu. Vielä ei ole lykästänyt, mutta todellinen seikkailija ei koskaan luovuta!

Tästä piti tulla lyhyt ja asiallinen postaus, mutta sitä ajaudutaan taas ihan sivuraiteille. Tiivistettynä siis: meillä menee hyvin ja motivaatio on huipussaan! Sekä hevosella, että allekirjoittaneella - kuin myös tiimiimme kuuluvilla Kukalla ja Jonnalla. Polku pimeän halki ei ole koskaan helppo ja se mikä ei tapa, todennäköisesti sattuu, mutta jokainen koitos kannattaa ottaa tilaisuutena tulla vahvemmaksi. Koska kipuakin kamalampaa olisi se, ettei koskaan tuntisi mitään. Silloin pistelevien kivien jälkeen jalkapohjia hellivä ruohikko olisi sekin vain jotakin, mikä peittää maan askelten alla. Eikä mikään merkitsisi mitään.



Kuvasta kiitokset Kukalle. Lisää tulossa myöhemmin!



Mä yritän olla sun arvoises kyllä, avata sieluni solmuja vielä.
Nähdä sun maailmas niinkuin se on.
Kävellä kanssasi kirkasta rantaa,
kuulla nuo tuulet niin kuin ne kuulet.
Nähdä sun taivaasi niin kuin sen näät.
J U H A   T A P I O   -   J O T A I N   N I I N   O I K E A A   ( 2 0 1 5 )

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Kaverikokeiluja

Parisen viikkoa uudessa kodissa takana ja valtakunnassa kaikki hyvin. Nuutti on rauhoittunut huomattavasti, eikä sitä enää huolestuta olla yksin edes hurjaakin hurjemmassa luolassa, toisin sanoen siis vesiboksissa. Siinä se kiltisti kököttää hievahtamatta, vaikka kaivon päälle muodostuu mörkölätäkkö ja mammakin häärii muina miehinä ihan muissa hommissa. Karsinassakin seisotaan entiseen tapaan pää käytävällä, jalat oikeaoppisesti kynnyksen takana eikä pyöritä ja hyöritä tai tunkeilla ulos vaikka näköpiirissä ei turpatovereita olisikaan. Tätä se kotiutuminen teettää - äkkiä ei olekaan kiire mihinkään.



Viikonloppuna päätettiin Jennin kanssa kokeilla Nuuttia samaan tarhaan 6-vuotiaan Fontana-ruunan kanssa. Karsinanaapurukset olivat reilun viikon verran ulkoilleet vieretysten ja vaikuttaneet tulevan toimeen oikein hyvin. Samaan tilaan irti päästyään ne kävelivät tarhan vastakkaisille reunoille tutustumaan aidan takana uteliaina ihmetteleviin kavereihin ja huomasivat vasta sitten, että oho! Toi toinen tuli tänne myös. Sitten alkoi haistelu, nujuaminen ja villihevosleikit. Vaikka kummallakin näytti olevan ennen kaikkea kivaa eikä mitään järin rajua sen puolisen tuntia kestäneen tutustumisen aikana tapahtunut, päädyttiin vielä toistaiseksi nappaamaan pojat omiin tarhoihin. Parempi ottaa uusiksi niin, että päästään taas molemmat Jennin kanssa seurailemaan kaksikon touhuja - ihan vain kaiken varalta.

"Moro, moro, keitäs te kääpiöt olette?"
"Et sinä kyllä niin kitukasvuinen ole nyt kun tässä tarkemmin pällistelen."
Fontana mietteliäänä. "Mihin mut on laitettu?!".
Kaheli.
"Täält ei kyl löydy mitään naposteltavaa."

"Kuulitko sä hei torvi."

"Nyt junnari pidäs vähän etäisyyttä."

"Ihan järkyttävää miten ei tällä nykynuorisolla ole mitään käytöstapoja."

"Sit sitä pokkana vaan ollaan olemassa ihan ku ei mitään ois koskaan tehtykään."

"Mut hei jos sä pelleillä haluut niin alahan tulla sit!"

"Hei kamoon! Monoa toisen eteen niinku olis jo!"

"Ei tää kyllä nyt yhtään tajuu."

"Tälleen kato, ponnistat ilmaan ja sit kandee varoo kuuppaa koska mun peppu kyllä kohoaa korkeuksiin!"

"Oon mä kyllä taitava."

"Mitä sä siinä maleksit, mentäiskö juoksemaan vähän?"

"Haloo, ootko sä kuuro?"

"Oisko kivaa jos me oltais kamuja?" (Fontana: "help.")

"Katos, poika otti mallia!"

"Mutta ootkos ennen nähny tämmösiä väistöliikkeitä, hä?"

"Mihis sä nyt luulet meneväs, takasin sieltä!"

"Käännös vasempaan!"

"Oota mä otan tämmösen Spirit - villi ja vapaa -poseerauksen tähän väliin."

"Noni, saa mennä taas!"

"Hopi, hopi!"

"Annan sille vähä etumatkaa koska oon reilu kaveri."




"Täältä tullaan!"

"Vitsit miten nastaa!"

"Joo anna tulla vaan, poju!"

"Loppuko kunto jo?"

"No ei näköjään, hups!"

"Tää on siis kyl ihan kreisi tyyppi mä digaan tästä."

"Se vissiin pääs vauhtiin vasta."

"Sit jos vähän sitä ruokaa sais."



Siinä muutama kuva, riittikö? Vähän alkoi näiden aikaan jo hämärtää niin laatu ei ole paras mahdollinen, mutta onneksi tunnelma sentään toivon mukaan välittyy!



Löytyikö otoksista lempparia?
Joko te olette saaneet ikuistettua hevosista vauhdikkaita kuvia talvisessa maisemassa?
Linkittäkää ihmeessä, katselisin kovin mielelläni!

lauantai 12. marraskuuta 2016

Elämäni jalkapuolena

Mikä ihme näitä jalkoja oikein vaivaa. Käsittääkseni evoluutio on muovaillut meille ko. raajat, jotta liikkuminen kuivalla maalla kävisi rivakammin, mutta välillä nämä tuntuvat kyllä eläinlajiin katsomatta toimivan lähinnä hidasteena. Milloin rasittuvat liikaa, milloin ovat muuten vain väärässä paikassa väärään aikaan. Itse lensin tänään rähmälleni - kiitos kotipihan luistinradan, jossa naapurin jantteri aamulla pyöri hokkarit jalassa (eikä muuten ole edes vitsi!) - ja muksahdin oikean koipeni päälle. Kyseessä tietenkin oli siis sama, joka nelisen kuukautta sitten otti pienen työtapaturman johdosta osumaa ja pakotti nöyrtymään lääkärin määräämään liikuntakieltoon. Normaalistihan se ei olisi varsinkaan hevosen selästä pidätellyt, mutta kyllä oli hankala mitään maata mullistavaa harrastella kun ainoat jalkaan sopivat kengät olivat vaahtomuovisandaalit. Ei tässä nyt tällä kertaa pahemmin tainnut käydä, mitä nyt vähän otti itsetunnon päälle kun koiraansa ulkoiluttanut setä pysähtyi avunannon sijasta sanomaan: "annan täydet pisteet". Kiitos. Oli ilo toimia viihdyttäjänänne tänä iltana.

Mitä sitten tapahtui neljä kuukautta sitten, heinäkuun kauniina 13. päivänä? Olen ollut niin tohkeissani Nuutin paluusta, etten ole ollenkaan muistanut ilakoida myös omaa toipumistani. Ei sillä ettäkö se yhtä merkittävä maali olisikaan, mutta kuitenkin. Palatkaamme tähän tapaturmaan. Oli aurinkoinen päivä ja kaikilla töissä iloinen mieli. Kunnes sitten! Työkaverini kanssa kantamani kaapin yläosa päätti heittää hyvästit alaosalle ja tipahtaa suoraan allekirjoittaneen nilkoille. Tästä aiheutui pienimuotoinen verenpaisumus. Nahat lähtivät siistinä slaissina oikean nilkan takaosasta ehkä n. 5 cm pituiselta alueelta, haava desinfioitiin ja päälle iskettiin läjä laastareita. Teki mieli huutaa, mutta huultani purren pidin sisäisen hyenaani aisoissa. Saakutti kun kirveli. Hetken ihmeteltyämme todettiin, että no, onneksi ei sattunut isommin. Käytiin jäätelöllä (firman piikkiin, tottakai) ja elämä hymyili.

Meni viikko, pienesti jomotellut koipeliini turposi palleroksi ja haava rupesi valumaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Ympärillä oleva iho lähti kuivumaan ja kuoriutumaan. Kaikki olivat varmoja, että olen kovaa vauhtia muuttumassa zombiksi. Kaverin lääkäriäiti ihmetteli jalkaa ja kehotti hakemaan lääkitystä koska mätäkuu. Seuraavana päivänä siis kilttinä tyttönä tallustelin Mikkelin keskussairaalaan ja pääsinkin sisään suunnilleen heti. Olikin pienestä, onnettomasta vekistä tullut vähän isompi juttu. Ruumiinlämpö ja tulehdusarvot olivat koholla ja hoitaja arveli, että haava olisi pitänyt heti tikata. Lääkäri pelotteli, että jos ei nyt lähde parantumaan niin se on äkkiä ihan oikea sairaalakeissi. Tiputukseen ja antibioottia suoraan suoneen. Antoi vahvat lääkkeet, käski pistämään kaiken liikkumisen minimiin ja tiivisti puhuttelun vielä sanoihi: "ei mikään leikin asia". Okei, okei, uskotaan, uskotaan...

Varoitus! Seuraavat kuvat saattavat aiheuttaa oksennusreaktion herkimmille.

1. Täysin mitätön, siisti haaveri 1 vrk tapahtuneesta. 2. Tasan viikon kuluttua alkoi paisuminen. 3. Samana iltana pesun jälkeen. 4. Kaksi viikkoa tapahtuneesta, yritäppä tuohon mitään normaalia kenkää tai saapasta...
(Alla toinen, kenties yököttävämpi kuvarykelmä.)

Haavan lisäksi aikaa vaati myös kolauksesta osansa saanut akillesjänne. Vähäisessäkin rasituksessa nilkka herkästi paisui, eikä sen taivuttaminen aina meinannut ihan onnistua. Välillä en oikein tiennyt mihin asentoon olisi pitänyt itsensä vääntää, jotta paineen tunne olisi edes hetkeksi kadonnut ajatuksista. Tämä oli kaikesta huolimatta ihan mielenkiitoinen kokemus ja näin jälkikäteen se on hyvä ottaa tutkimusretken kannalta. Vaikka hevoset eivät ole ihmisiä, vahvisti tämä mielipiteitäni niiden kipulääkitsemisestä, hoidosta sekä liikunnasta ennen varsinaista kuntoutuksen aloittamista koskien jännevaurioita.

Ensimmäiset viikot olivat pahimpia. Silloin en olisi itse ilman Buranaa selvinnyt - tai ainakaan en mielinyt kokeilla. Akuutin vaiheen jälkeen helpotti. Liikkuminen vähissä määrin oli ok, kun taas pitkään aloillaan seisominen tai reippaampi "urheilu" sai sen heti ilmoittamaan itsestään. Yön jälkeen täydellisessä levossa oltuaan jalka oli parhaimmillaan. Tässä vaiheessa ihminen ja hevonen eroavat toisistaan melko merkittävästi: toinen nukkuu tunteja makuullaan, toinen pääasiallisesti seisten. Osa hevosista ei jalkaongelmista kärsiessään mene maahan lainkaan, sillä ylös nouseminen aiheuttaa epämukavuutta, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että niillä ei ole samanlaista mahdollisuutta antaa kipeälle jalalle paussia. Onneksi jalkoja sentään on neljä, sillä itse jo näin normaalipainoisena kaksikinttuisena huomasin sen, että vaikka en etenkään alussa millään olisi halunnut seisoa molemmilla jaloilla, en myöskään voinut jatkuvasti nojata ainoastaan siihen terveeseen. Koska ennen pitkää sekin rupesi huomauttelemaan, että hei en minä voi meidän molempien hommia tehdä tai käy köpelösti. En lainkaan ihmettele, miksi hevoset usein jalkaongelmista kärsiessään herkästi rasittavat liikaa muita (etenkin ristikkäistä) ja rupeavat myöhemmin oireilemaan niitä. Mielestäni jo pelkästään tästä syystä on tärkeää, ettei hevonen ainoastaan seiso koppilevossa kipeyttämässä itseään lisää, vaan pääsee liikkumaan sekä ohjatusti, että vapaasti oman mielensä mukaan. Lisäksi se paitsi tekee hyvää pääkopalle, myös luonnollisesti edesauttaa jänteen vahvistumista ja tekee sen kestämisestä myöhemmässä vaiheessa todennäköisempää. Ensimmäisinä kuukausina ainoastaan kävellen taitetut askeleet tietenkin toimisivat parhaiten, mutta yritäpä sitä sille hevoselle kertoa. Oma mielipiteeni kuitenkin on se, että pienempi paha liikkua liikaa isossa tilassa kuin liikaa pienessä. Niin. Ja viimeisenä huomiona omakohtaisista kokemuksista: apuna kipulääkkeistä huolimatta jääneeseen lievään särkyyn toimi vanha kunnon vesi, se jätti jalkaan puutuneen tunteen ja auttoi nukahtamaan.

Antibioottikuurin jälkeen haava oli ehkä viikon ok, kunnes se tulehtui uudemman kerran. Ei muuta kuin uusi 14 vrk satsi vähän tujumpaa tavaraa ja antibakteerista lääkevoidetta haavaan. Tällä se vähitellen taipui toipumaan, vaikka vielä meni monta viikkoa niin, että ympäristö oli arka enkä voinut edes varrellisia sukkia käyttää. No, onneksi sairastettiin Nuutin kanssa samaan aikaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin! Sen vain sanon, että muistakaahan hoitaa myös itsenne - koskien nyt ihan mitä tahansa sairautta tai tapaturmaa. Hevosen töhöillessä tai epämääräisesti oireillessa sitä kutsutaan paikalle asappina eläinlääkäri, palokunta ja pelastusarmeija, mutta itseään on helppo laiminlyödä. Vähätellä tarpeitaan ja uskotella, että pah! Tässä mitään ulkopuolisia avuja tarvita. Vaikka lopulta jääräpäinen luonne voi hyvin mahdollisesti viedä vauhdilla ojasta allikkoon. Been there, done that, kuten varmaan moni muukin kantapään kautta asioita tyypillisesti oppiva. Ei ole helppoa, ei.

1. Reilut kolme viikkoa tapahtuneesta. Ei liene epäselvää mistä uusi lempinimeni, Mätäjalka, juontaa juurensa. 2. Viikon verran myöhemmin meni rupeen ja alkoi kuivumaan. Näyttää huonolta halloween-maskeeraukselta, mutta ihan aito on. 3. Vajaat pari kuukautta sattuneesta. Tuollainen ruma rupi oli riesana tosi pitkään. 4. Jalka tänään, aika lailla tasan 4 kk jälkeen. Muuten ok, mutta kutisee! Rasvaillaan, rasvaillaan...

Viheliäinen sattumus, kaikin puolin. Kynsikin katkesi. Vaivalla kasvatettu ja pari päivää aiemmin hienoksi laitettu. Toisena itkun aiheena veren tuhrima tossukka, josta kyseisen päivän varpailla kävelyn myötä tuli entinen. Sellainen nilkasta lintattu rämä. Sinä päivänä tuli kärsittyä monta tappiota elämän nyrkkeilykehässä - puhumattakaan siitä henkisestä tuskasta, joka valkeni vasta viikkoja onnettomuuden jälkeen. Ehkä ymmärrätte kun katsotte kuvia, onhan tuo nimittäin vähän hävyttömän näköinen.....

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Ja kuinkas sitten kävikään?

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena, näin ainakin kuulin. Itsehän en ollut sitä todistamassa, sillä kömmin vuoteesta vasta kun kello jo kiiruhti kohti viittätoista. Edellinen ilta poikaystävän vanhempien luona hänen siskonsa sntymäpäiviä juhlistamassa hieman venähti ja suunnitelmat aamupäivän talleiluista kariutuivat kerta toisensa jälkeen kylmän viileästi sammutettuun torkkuun. Lopulta näin unta kuinka korvastani valui litrakaupalla verta - koska herätyskellon ääni - ja heräsin holtittomasti sätkien. Se aivoihin sattuva nakutus, piipitys ja helinä, hrr, kai sitä on joku hulluksi tullut vähemmästäkin.

Auringon jo laskiessa pääsimme Kukan kanssa viimein maisemiin. Nuuttilainen oli vielä tarhassa ja naposteli heinää nenä heiluen. Se oli edellispäivänä kuulemma suuttunut kun kasa oli tarjoiltu poikkeuksellisesti astiasta ja pistänyt sitten koko pöntön säpäleiksi. Siis tosi noloa raavaalle villimiehelle tarjoilla ruuat kuin kesyhevoselle konsanaan! Ei käy, ilmoitti Nuudeli, minä syön ihan kuulkaa maasta! Paitsi jos on kuraa. Silloin astia kyllä käy myös. Mitä isompi, sen parempi, mutta oikeastaan kakki käy. Kunhan on ruokaa.


Tallissa oli hiljaista. Nuuttia harmitti, että kaverit jäivät ulos ja muutaman kerran se huuteli niiden perään. Vuoden pienemmässä maalaistallissa ja vakituisesti laumassa elettyään siitä on tullut vähän hörhö, mutta eiköhän yksin jäämisen pelko vähitellen häviä kunhan heppanen kunnolla kotiutuu. Ja huomaa taas, ettei kuolekaan vaikka joutuisi hetken olemaan ihan ilman turpatovereita. Niin kävi edelliselläkin kerralla. Onneksi rakas poika kuitenkin aina huolii mammalta hellyyttä ja rauhoittuu kyllä, kun hetken vakuuttelee kaiken olevan hyvin. Tai kun käytävän toiselle puolen tuodaan valkoinen Jaska-poni. Tai joku muu hyväksi tyypiksi todettu.

Maneesissa yksinäisyys ei haittaa. Siellä pääsee liikkumaan ja tekemään hommia. Selkäännousujakkaraa Nuutin viereen mallatessani tuli omituinen olo. Vatsan pohjassa pisteli. Yli puoli vuotta sitten hevosella todettiin otj hankositeen alakiinnityskohdan laaja vaurio, enkä tiennyt koittaako tämä päivä koskaan. Tämä, jona satuloin hevoseni, nousen ratsaille ja annan sen tanssia. Vielä muutama kuukausi sitten se tuntui kaukaiselta haaveelta. Sellaiselta, joka piti elossa toivoa tulevaisuudesta, vaikka painava epätietoisuus lepäsi harteilla. Ja olihan meillä tilanteesta huolimatta paljon hyviä hetkiä. Kuten on aina ollut.

Nuutti oli selästä käsin isompi mitä muistin. Tai ehkä se vain oli sen verran pörhäkkänä, että korkeutta tuntui viime kerrasta tulleen ainakin metrin verran lisää. Katselin maata ja mietin saisinkohan pian pudistella hiekkaa vaatteistani. Onneksi oli siskon housut jalassa. Siinä samassa, menneiden vuosien ilmalentoja muistellessani silmäkulmaan kohosi muutama kyynel. Eikä siksi, ettäkö olisin ollut huolissani ja pelännyt tippumista - päinvastoin. Oli niin hyvä ja rauhallinen olo.

Ja voi miten Nuutti liikkui. Ja voi miten kiltti se oli! Niin kuuliainen, mutta silti kovin tomera. Ei pienintäkään haluttomuutta , jäykkyyttä tai epäpuhtautta. Kuten ei myöskään pukittelua, eikä ryntäilyä. Ainoastaan letkeän tahdikasta, iloista ravia. Pitkä sivu meni kuin siivillä. Samoin toinen, kolmas ja neljäs. Oikeastaan ne olivat kyllä lähempänä puolikkaita pitkiä sivuja, koska halusin ja haluan edelleen pelata varman päälle. Baby steps, baby steps. Kiirehtiminen hyvin harvoin johtaa pitkällä tähtäimellä toivottuun lopputulemaan ja mihin sitä tämän ikäisen hevosen kanssa enää hoppu onkaan? Ei niin mihinkään. Meillä on toisemme, tässä ja nyt, ja se riittää.

Kuvista kiitokset Kukalle.











Tästä hyvillä mielin kohti tulevaa!
Ovatko teidän hevosenne joutuneet sairaslomailemaan? Miten paluu arkeen on tämän jälkeen sujunut?

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kaikki on kohdallaan, meil on all good everything

Viime lauantaisen muuton jälkeen uusi arki on Nuutin kohdalla pyörähtänyt käyntiin yhtä mutkattomasti kuin aina ennenkin. Ensimmäisenä yönä heinä oli maistunut vähän huonosti, mutta muuten hevonen on ollut oma itsensä. Velmu pieni vintiö, joka joko haluaa haleja, pusuja ja rapsutuksia (sekä tietenkin samalla myös vähän paljon namupaloja...), tai kiskoo mammaa narunjatkeena pitkin maisemaa. Kaikkialla on katseltavaa niin paljon, ettei meinaa ehtiä millään!

"Oho! Sapelihammaskepardi pongattu!"


























Itse ajelin varhain maanantaiaamuna takaisin Espooseen, mutta tytöt ovat viestein ja kuvin pitäneet minut tiukasti mukana jokaisessa päivässä. On ollut ihan mahtavaa huomata, miten innokkaita ja tunnollisia tallitonttuja serkuksista on vuosia isosiskojen harrastuksen mukana kuljettuaan kasvanut. Niin paljon kuin nykynuorisoa milloin mistäkin moititaan ja hevospiireissäkin hoitajakulttuurin vauhdikkaasta hiipumisesta ankarasti puhutellaan, niin pakko sanoa, että ainakin näissä kahdessa tiivistyy ahkeruus ja puhdas halu oppia lisää. Olla hevosen kanssa ja ymmärtää sitä. Kiitos Jonna ja Kukka

Tämän viikon Nuutti on saanut ottaa rennosti ja kotiutua kaikessa rauhassa. Se on tarhaillut aamusta iltaan ja käynyt päivän päätteeksi vähän kävelemässä sekä pällistelemässä itseään maneesin peilistä. Sen jälkeen tytöt ovat kylmänneet sen jalat ja pukeneet yöksi lämppärit. Antaneet herkkuja, harjailleet ja hellineet. Kurakeleihin rivin vuoksi herkästi reagoivien koipien turvotus on laskenut suunnilleen olemattomiin - kiitos hiekkatarhan - ja lämpöily on sitä myötä loppunut kuin seinään. Naapuritarhassa ulkoilevista on löytynyt samanhenkistä porukkaa (lue: riekkuleita) ja askel on ollut kevyt kuin kesäisellä varsalla. Toivotaan sen olevan sitä myös satulan alla, jahka viimeistään sunnuntaina päästään ottamaan ensimmäiset luvalliset ravit yli puoleen vuoteen. Takapään tosin soisi tällöin pysyttelevän hieman lähempänä maata.....



Pakko sanoa, että vaikka viikolla olen saattanut muutamankin kerran miettiä kuinka nyt tarvitsisin iltaa tallilla, niin ihmeen vähän varsinaista ahdistusta tämä välimatka on aiheuttanut. Ehkä tässä jo kuluneen vuoden mittaan ehti tottumaan siihen, että Nuutti kyllä pärjää ja on onnellinen, vaikka en osa sen jokapäiväistä elämää olisikaan ja nyt on helpompi antaa ohjia myös muihin käsiin. Se ei missään nimessä tarkoita sitä, ettenkö ikävöisi. Koska kyllä ikävöin, paljonkin. En sairaalloisesti, mutta paljon. Onneksi huomenna taas nähdään

"Hoi äiskä! Mitä sä siellä uunoilet?"


Mitäs teidän viikonloppusuunnitelmat pitävät sisällään?