Nuutin kanssa viime aikoina tekemämme maastolenkit ovat lähes poikkeuksetta sisältäneet vähän ylimääräistä äksöniä. Mä alan hiljalleen menettää uskoni siihen, että tuo hevonen vielä joskus vanhetessaan viisastuu........ heh. Vaikka onhan se oikeasti tosi viisas. Välillä (tai vähän useamminkin) vaan lapsettaa... ;) Päätin pitkästä aikaa päästää sisäisen Picassoni taas valloilleen, joten tuoreiden maastohörhellyskuvien puutteessa saatte tällä kertaa ihailla äsken väsäilemiäni piirroksia.
Nuutista on vuosien varrella tullut melko kiva maastokaveri. Se on aika reipas ja nopea mahdollisissa sivuloikissa, pukeissa tai äkkikäännöksissä, mutta mitään se ei pelkää. Entisessä kodissaan Nuuttia ei otettu maastoon, sillä se kuulemma keuli. Uskottavasti tämä "keuliminen" on johtunut silkasta ylimääräisestä innosta, sillä heppa tykkää maastoilla ja vähänkin pidemmän tauon jälkeen se on niin täpinöissään, ettei tiedä miten päin olisi. Sitten se into taas maastoilemalla tasoittuu. Ennen tämä kaikki energia tuppasi purkautumaan melko hallitsemattomasti, joten ihan turvallisuussyistä päätimme jonkun aikaa käyttää apuvälineenä gramaaneja sekä vahvempia kuolaimia. Näin ollen käsijarrua ei tarvinnut pitää päällä kaiken aikaa vaan hevosen uskalsi päästää liikkumaan kun tiesi saavansa sen myös takaisin. Onneksi olemme sittemmin saaneet jätettyä taaksemme kaikki "ylimääräiset hätäjarrut", ja pystymme nykyisin maastoilemaan luottavaisin mielin vaikka vain riimun kanssa.
 |
| Välillä heppa kuitenkin muistuttelee menneestä oikein onnistuneesti. Nämä riekkulit pellolta viime vuoden keväänä. Kamala kun roikun ohjissa, mutta lähti vaan mopo alta niin pirun nopeasti etten ehtinyt edes tajuta... |
Vaikka Nuutin hallittavuus onkin yhteisen matkamme aikana parantunut huimasti, on heppa luonteeltaan edelleen se sama velmu vintiö, kuin "villeinä nuoruusvuosinaan". Oikeastaan musta tuntuu siltä, että metkuvarasto vain vuosi vuodelta kasvaa kasvamistaan. Kyllä tuo olio osaa aina tempauksillaan yllättää... ! Tänäänkin se päätti koetella mun huumorintajua aika moneenkin otteeseen, mutta tämä viimeisin idea oli kyllä paras...
Juu, kyllä lähtee sanoi Nuudeli. Se meni niin kovaa, että jalat eivät tuntuneet koskettavan maata laisinkaan. Samaa vauhtia mentiin korkeintaan ehkä silloin, kun heppa vajaat 7 vuotta sitten ampaisi pellolta kohti tallia, eikä kuunnellut mun pidätteitä pätkääkään. Ja sinnehän se meni. Näin kuinka hapsutukka porhalsi tallin pihaan siinä vaiheessa kun itse vasta keräsin luitani ja kaivoin mutaa korvista keskellä peltoa. Eikä ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun Nuudeli yksinään maastoreissuilta palasi.
Tänään mulla ei vauhdista huolimatta ollut selässä kovinkaan epävarma olo. En muista edes juuri pidättäneeni. Mä vaan istuin ja mietin että milloin ilmavirta tempaa mun Niagaran lailla valuvat silmät mukaansa. Ja yhtäkkiä Nuutti olikin siinä alla kaikessa rauhassa. Ihan kuin sillä olisi päässä naksahtanut. Lopputulos olisi saattanut olla toinen, mikäli olisin vetokilpailuun ryhtymällä lyönyt lisää vettä myllyyn.
 |
| Siinä se Nuudeli täysillä painelee. Tykkäättekö mun kypärästä? |
Nuutti on muutenkin suusta vähän herkkis. Se osaa olla halutessaan vahva ja mennä minne mieli tekee, mutta vetää toisaalta helposti herneen nenuun, mikäli ohjassa roikkuu liiaksi. Loppumatka taitettiin tänään vielä alkumatkaakin reippaammassa käynnissä, mutta tiesin että mulla on kaikki hyvin niin kauan kun vain istun. Annan hevosen mennä ja tarvittavat pidätteet teen istunnalla. Sitten on toki niitäkin päiviä, kun Nuudelin ainoana eteenpäin vievänä vaihteena tuntuu olevan jonkinlainen pukkiloikka ja ohjiin tulee vaistomaisesti turvauduttua hieman enemmän.
Kuten kävi ilmeisesti eilen. Clarissa kertoi, että heppa oli ollut ihan villinä ja tarjonnut jos minkämoista korkean koulun liikettä. Tätä se teki myös yksi päivä olisikohan ollut toissaviikolla, kun se maastoreissun alussa otti kipinää tarhassaan riehuvista hevosista. Metsäpolulla se yhden suuremman juuren kohdalla päätti, että tämä kannattaa hypätä, ja voi kun erehdyin selässä heilahtamaan niin siitähän se riemu vasta repesi. Näin jo sieluni silmin kuinka kohta lennän kauniissa kaaressa puuta päin, mutta sitten menin ja läväytin lärvini yhden männyn oksaan. Koko kepukka tuli rytisten alas hevosen pepun kautta ja olin valmiina heittämään hyvästit koko pahalle maailmalle, kunnes Nuutti pysähtyi kuin seinään. "PRÖÖT", se sanoi, ja kääntyi katsomaan olisikos mammalla herkkuja tarjolla. Vastasin että ei ole, ja pyyhin oksan jättämää töhnää pois naamastani.
 |
| Pläts. Tämä kuva vähän huijaa sillä oksa ei oikeasti ollut tuollainen, vaan sellainen iso, joustava, neulasia täynnä oleva risu. En vain osannut piirtää sitä. |
Loppureissu meni ihan hyvin, muutamia loikkia siellä sun täällä, mutta ei mitään suurempaa. Joitakin muitakin vähän hupaisia juttuja on tässä viime viikkoina riittänyt, mutta ehkäpä lopetan ennen kuin tämä postaus venyy ihan tuhottoman pitkäksi. Ei mulla näistä lopuista olisi edes piirroksiakaan, haha. Ehkä teen myöhemmin. Tassua taivasta kohti mikäli jaksoit lukea loppuun saakka !!
