Kuolaimetta

Viime viikolla pakkaset paukkuivat ennätyslukemissa ympäri Suomen ja muutamaan otteeseen mietin miksi kukaan haluaa asua täällä missä ilma sattuu naamaan. Kun elohopea killuu kolmatta kymmentä astetta miinuksen puolella ja noin kahdeksasta vaatekerroksesta huolimatta tuntee olevansa hypotermian partaalla, tulee ratsastuksestakin nautintoa aiheuttavan urheilusuorituksen sijasta tiukkaakin tiukempi selviytymiskamppailu - ainakin mikäli niitä maneesissa kaikuneita "mä oikeesti kuolen!" -huutoja on uskominen.

Silti, rakastan talvea. Parhaimmillaan se antaa meille pari kuukautta aikaa nauttia riemuista, joista ei suurin osa maapalleron ihmisistä tiedä tuon taivaallista. Viime vuoden lopulle ennen talven katoamistemppua sattui kohdalle muutama aivan ihana, hieman leudompi pakkaspäivä, jolloin tätä vuodenaikaa kaikkine rikkauksineen oli helppo pitää lahjana. Yhtenä niistä päätin pukea Nuutin kuolaimettomiin ja ohjata sen maneesin sijasta kentälle, joka laskevan auringon valossa näytti kutsuvammalta kuin koskaan. Hanki kimalteli kuin sen päälle olisi ripoteltu miljoonittain pieniä timantteja ja hetken ilmassa tuntui leijuvan puhdasta taikaa.

Niin hieno poika, että pitää aina välillä vähän rapsutella.

Emmehän me mitään ihmeitä tehneet, muutama suora sinne tänne ja lopuksi vielä pari suuuuurta puoliympyrää ravissa kumpaankin suuntaan, mutta huisin hauskaa meillä oli silti. Nuutti oli niin mahtava, että sitä on vaikea kuvailla. Siinä missä niskaan kohdistuva paine saa monet hevoset kuolaimettomilla vetämään kaulansa lankuksi ja valahtamaan etuosansa päälle, on Nuutti päinvastoin herkästi hyvinkin ryhdikäs. Ehkä tämä juontaa juurensa siihen, että kuolaimettomilla aloittaessamme annoin sen liikkua käytännössä vapain ohjin, itselleen mukavaa muotoa etsien ja vähitellen tiiviimpää tuntumaa tapaillessani etenimme hyvin pienin askelin, sillä entuudestaan tuttua puuhaa ei ilman suukapulaa liikkuminen vaikuttanut olevan. Nuutti on melko kärkäs reagoimaan tilanteissa, joissa se ei ole aivan kartalla, joten pidin tärkeänä sitä, ettei se vahingossakaan pääse ahdistumaan ja opi lukitsemaan itseään, vaan saa tutustua uuteen juttuun kaikessa rauhassa, hyvillä mielin. Ehkä menin vähän pitkän kaavan mukaan, ehkä en - ainakin minulla nyt on hevonen, jonka kanssa voin kuolaimetta painella aivan samalla tavalla kuin niiden kanssa. Ja se jos mikä on aika huippua!

Mamman rakas ♥

Kaikista postauksen kuvista jälleen kiitokset Kukalle!

Onko teillä tapana ratsastaa kuolaimettomilla?

Tere tulemast 2017

Viime vuoden kaksi viimeistä päivää menivät ratsastuksellisesti vähän niin ja näin. Eli huonosti, ihan peppulalleen, ensimmäistä kertaa sitten uuden alun. Nuutti oli levoton ja vahva, enkä saanut siihen kunnolla otetta oikein missään vaiheessa. Vähän oltiin niin sanotusti Mikkinä merihädässä. Perjantaina en ottanut laukkaa ollenkaan, sillä herra rupesi keräämään kierroksia jo ravissa ja lauantaina kun sitten päätin yrittää, tulikin ensimmäisen pitkän sivun päätteeksi joku epämääräinen pukkilähtöyritys. Rodeohepan maine saavutettu ✓, hyvä Nuutti.

"Minä villi olen!"

Vaikka todellisuushan on se, että reppanalla nyt vain on vähän liikaa virtaa. Ja kun joka paikka on ollut jäässä, ei sitä ole päässyt purkamaan edes tarhassa. Eikä liikaa saa tehdä ohjattunakaan, koska kuntoutus. Turhauttavaa. Valehtelematta teki lauantaina mieli heittäytyä itkemään kun puolitoista tuntia väännettyäni ja käännettyäni alla oli edelleen se samainen dynamiittipötkö, joka vain odotti mahdollista virheliikettä tai ulkoista ärsykettä syttyäkseen ja lennättääkseen meikäläisen maneesin kattoparruihin. Tämä toipilasaika osaa välillä olla tosi veemäistä.

Sunnuntaina, vuoden ensimmäisenä päivänä pilvet kuitenkin väistyivät ja Nuutti oli taas täyttä pumpulia. Ehkä ne kaksi päivää tiukkaa käyntityöskentelyä eivät ihan hukkaan menneetkään, vaikka siltä aluksi tuntuikin. Hevonen oli pirteä, ehkä aavistuksen malttamaton ottamaan raviin ilmaa kuten olisin halunnut, mutta silti koko ajan kuulolla. Laukkakin tuntui taas pyörivän ja pitkän sivun lopussa vähän tiiviimpi istunta riitti siirtämään menopelin käyntiin. Se oli aika mukavaa. Huomattavasti mukavampaa kuin se, että toinen juoksee pää viidentenä läpi jarrutustoiveiden vaikka ensimmäisen on aivan nätisti esittänyt jo noin 20 metriä sitten. Ja kaiken päälle vielä suuttuu kun sitä joutuukin viime kädessä ottamaan kiinni vähän kovemmin, ettei mennä nurin tai katkota jalkojamme kaarteessa. Siinä vaiheessa muistuivat kyllä elävästi mieleen kaikki ne päivät silloin tuhatkunta vuotta sitten, kun meikäläisellä ei ollut juuri minkäänlaista sananvaltaa vauhdin suhteen. Ihan sama mitä oli suussa, ihan sama kuinka kovasti kiskoin tai olin kiskomatta, voimalla en tietenkään voittanut koskaan. Jos pahainen sotanorsu hevonen ei ainoastaan kiihdyttänyt vauhtiaan, se saattoi valtavasta laukasta pysähtyä kuin seinään ja viskata pilotin tonttiin kuin märän lapasen - tai vaihtoehtoisesti kääntyä 180 astetta niin nopeasti, että tiukasta neliraajatarrautumisesta huolimatta vastaan tulivat fysiikan lait ja lopputulos oli sama kuin edellisessä. Sen jälkeen ilkiö yleensä jäi tai vähintään palasi vierelle odottamaan, että sain kerättyä luuni ja noustua selkään, ja seuraavat pari viikkoa satulan alla saattoi olla oikea enkeli. Tai sitten ei, se vähän riippui. Kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Ilman ympärilläni olleita osaavia ammattilaisia olisin voinut olla lirissä. Ei Nuutti ikinä paha ollut, enkä koskaan ole ymmärtänyt sen niin monien mielessä otsaansa saamaa hullun leimaa, mutta kyllä sen kanssa tekemistä oli. Ja onhan sillä ratsastajan kannalta aika epämiellyttävät pukit sun muut koikkaloikat, vaikka se ei muuta kuin innostuisi vain. Niissä pysyminen on aina pieni ihme, mutta kyllä niitäkin kertoja on. Niitä kertoja, kun suunnilleen viidessä metrissä käytyään on sattunut ihan vahingossa osumaan takaisin satulaan ja siinä ollaankin sitten molemmat vähän hölmistyneinä ihmetelty, että miten ihmeessä tässä nyt näin kävi.

"Joo no kuules niitä kertoja ei kyllä ihan tosi montaa ole että äläpä yhtään leveile siellä!"

Eiköhän tämä tästä vähitellen helpota sitä mukaa kun liikuntaa saa lisätä ja lumetkin ehkä taas mahdollistavat vapaamman ulkona hillumisen. Tämän postauksen kuvat on otettu juuri ennen kelien lauhtumista ja sen jälkeen saapuneen pakkasen tuomia jäätiköitä. Nuutti nautti täysin siemauksin hetkestä nakupellenä, piehtaroi useamman kerran ja liihotteli ympäri kenttää vatsalihaksiaan esitellen. Välistä se tuli moikkaamaan ja pinkoi sitten taas päätään viskellen omille teilleen. On se hupaisa heppu, ei voi muuta sanoa ♥

"Minä teille hupaisat näytän!"

"Katsokaas tytsyt tätä sikspäkkiä!"

"Näkiköhän ne?"

"Väistä äippä! Pitää vetää masua vähän enemmän sisään seuraavalla rundilla!"

"Kyl ne hei vähän jäi kuikuilemaan et kukas hunksi täällä juoksee!"

"Mut... oho, mitäs tuolla näkyy?"

"Nehän on alieenejä!"

"Avaruusmököröllejä!!! Siellä niitä on! Yksi, viisi, hiisi... ainakin satakolmetuhatta!"

"Herra mun vereni, lisää tulloo!"

"Äh, ne olikin jotain kalkkunoita."

"Ja minähän en muutamaa ylikasvanutta undulaattia pelkää!"

"Näättekö vaikka, tytöt! Yhtään en pelkää kun täällä vaan tsillailen!"

"Jestas sentään! ÄLKÄÄ NYT HYVÄNEN AIKA SIELLÄ PUSIKOISSA SÄHLÄTKÖ SENKIN LENTOTAIDOTTOMAT HÖYHENKASAT! Eihän tästä muuten mitään tule."

Mitenkäs teidän vuotenne on startannut?