perjantai 12. helmikuuta 2016

Teini-ikäinen mutanttininjakilpikonna

Jokunen päivä sitten päätin pitkästä aikaa muistutella Nuutin mieleen miten juoksutusliinan päässä liikutaan. Hevosen omatoimisia kevätjuhlaliikkeitä lukuun ottamatta hommia puuhattiin - ja puuhataan vielä ainakin hetkinen - ainoastaan käynnissä ja tehtävät käsittelivät sen sisällä tehtävien siirtymisten lisäksi pysähdyksiä, peruutuksia sekä liikkeellelähtöjä. Sairaslomat ovat sairaslomia, mutta niitäkään ei tarvitse lusia peukaloitaan pyöritellen.

Vaikka tuuli heilutteli puiden oksia ja Nuudelin pääkopassa poukkoilevat kaksi hernettä olivat aluksi melko tiiviillä törmäyskurssilla, sujui kaikki loppuviimein oikeinkin hyvin. Rentouduttuaan poika käveli sopivan kokoisella ympyrällä, korvat lurppasivat ja turpa hipoi maata. Lopuksi se seisoi vierelläni suu vaahdossa, keskittynyt ilme karvaisella naamallaan, aivan kuin olisi rankemminkin treenannut. Kaiken tämän suorastaan ylitsevuotavan loistavuuden ja suurtakin suuremman onnistumisen tunteen kruunasi itse heppasen esittämä käynti, joka oli - voitteko kuvitella - puhdasta. Siis P-U-H-D-A-S-T-A, ei passista tietoakaan! Ok, tähän kaiketi vaikutti hieman puuroinen kenttä jonka ansiosta jalat nousivat vähän eri tavalla mitä normaalisti, mutta leikitään edes hetki, että se oli vain pieni osatekijä juuri tapahtuneeseen ihmeeseen. Nelitahtista tallustusta on, ah, niin ihana katsella.

Nuutin juoksuttaminen ei ole aina ollut ihan pala kakkua. Muutaman viimeisen vuoden ajan olemme eläneet melko hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta silloin tällöin menneisyys yrittää edelleen iskeä kapuloita rattaisiin ja hevosesta tulee ohikiitävän hetken ajaksi se auktoriteettivastainen saksalainen, joksi eräs valmentaja sitä muinoin kuvaili. Uhmakas norsu, joka viis veisaa pyynnöistä tai kehotuksista - käskyistä puhumattakaan. Tietyssä mielentilassa se on kuin vastahankainen teini, jonka kanssa yksikin väärä sana johtaa vuosisadan kädenvääntöön.

Nelisen vuotta sitten. Alussa homma käynnistyi helpoiten niin, että Nuutti sai vähitellen suurentaa ympyrää pienestä voltista kohti normaalia. P.S. Kivat lökäpöksyt mulla. P.P.S. Kypärä olisi saattanut olla vieläkin kivempi...

Juoksutusliinan solmuja selvitellessäni mieleeni muistui eräs tapaus varmaan suunnilleen viiden vuoden takaa kun olimme Nuutin kanssa yläkentällä suunnitelmissani "juoksutella vähän". Oli kiire ja elämä potki päähän. Rakas heppaseni oli hetkeä aiemmin karannut karsinasta ja metsästysoperaation päätteeksi tallannut varpaille niin että pikkuvarpaan kynsi vääntyi (ja lopulta kotona irtosi kokonaan). Hus, ympyrälle siitä. Nuutti käveli kiltisti, joskin pienenteli ja suurenteli ympyrää vähän miten mieli. Hölkätessään se pysyi paremmin sopivalla uralla. Sitten tuli pieni hetki, jolloin tein suuren virheen. Halusin Nuutin nostavan laukan, mutta alatarhassa riehuvat varsat saivat sen keskittymisen herpaantumaan. Hei, tollo! Pamautin raipalla maahan. Sillä punaisella sekunnilla Nuutti tempaisi takavasemmalle ja kiskaisi meikäläisen nurin. Hetken kentän pohjaa kynnettyäni päästin otteeni liinasta ja katselin kuinka kaviokaveri se perässään paineli hippulat vinkuen ristiin rastiin. Itketti. Katko nyt sitten vielä jalkasi tai jotain, mokomakin hevonen.

Kun tilanne viimein rauhoittui ja sain Nuutin porkkanan avulla nalkkiin, saapui kentän laidalle punatukkainen täti sekä pieni, Turtles-paitainen pikkupoika. Yritin vaivihkaa karistella hiekkaa vaatteistani, mutta jokaisen rutun ja sauman väliin liimautunut kura piti huolen siitä, että kenellekään vastaan sattuvalle ei jäänyt epäselväksi mitä oli tapahtunut. Kentän keskelle päästyäni yritin ohjata Nuutin ympyrälle, mutta hevonen ei totellut lainkaan. Maiskutin, kosketin raipalla, kääntelin ja vääntelin, mutta pakin lisäksi ainoa vaihde oli päätön ryntäily. Kaikki mitä tein vei ainoastaan ojasta allikon kautta upposuohon ja juoksuttajan sijaan muistutin lähinnä kymmenmetrisen liinan jatketta kun hevonen pää viidentenä rellesti ympäri kenttää. Häpesin silmät päästäni. Miksi yleisöä on aina silloin kun kaikki menee mönkään?

Vaihdettiin hetkeksi Sofian kanssa rooleja kun halusin nähdä hepan liikkumista, mutta ei aikaakaan kun lurjus päätti omatoimisesti vaihtaa suuntaa ja siitähän se meteli sitten taas alkoi. Totesin, että ehkä on parempi pysytellä itse liinan päässä edelleen.

"Tosi siisti hevonen", pikkupoika sanoi kun Nuutti noin kymmenettä kierrosta peruutti pitkin aidanviertä. Yritin hymyillä, mutten ole varma onnistuinko. "Onko sillä huono päivä?", nainen kysyi. "Joo, taitaa meillä molemmilla olla. Tää on välillä vähän teini...". "Teini-ikäinen mutanttininjakilpikonna!", huusi poika. Kesti hetkisen, ennen kuin tajusin mitä hän sillä tarkoitti. Ahaa, niin, Turtlesitpa tietenkin. Haha! Aika hyvä. "Se näyttääkin vähän kilpikonnalta kun sillä on vihree puku".

Pitkäaikainen kouluvalmentajamme on vuosien varrella useampaan otteeseen todennut, että Nuutti on aika mielenkiintoinen tapaus. Perusluonteeltaan niin kiltti ja kultainen, mutta sille päälle sattuessaan melkoinen jästipää. Mukavuusalueelta poistuttaessa leppoisasta löllöpallosta kuoriutuu nopealiikkeinen ja tavattoman herkkä kuumakalle, joka osaa toisinaan heittäytyä hyvinkin dramaattiseksi. En tiedä hevosen menneisyydestä ennen Suomeen tuloa juuri kisatuloksia enempää, mutta toisinaan palaset tuntuvat yhdistyvän toisiinsa myös arvailun voimin. Melkein yhdeksän vuoden ajan Nuutin ilmeitä, eleitä sekä reaktioita seurattuani olen tehnyt omat päätelmäni sen entisestä elämästä ja uskon siihen kuuluneen paljon - kenties sekä tiedostettua, että tiedostamatonta - ymmärtämättömyyttä. Yhteisen matkamma alkutaipaleella teki lukemattomat kerrat mieli paiskata hanskat tiskiin ja todeta, että eihän tästä mitään tule, mutta silloin olisin sanonut "olitte oikeassa" kaikille niille jotka aikoinaan olivat sitä mieltä, että nyt on nuorelle tytölle ostettu aivan liian vaikea ja luupäinen hevonen.

Kun ympyräuraa olisi ollut kivaa kulkea ainoastaan ristiaskelin.....

Vaikea? Ehkä. Luupäinen? Ei. Eläimen käytökselle on aina syynsä. Jos kipu voidaan sulkea pois, pitää miettiä, miksi se ei halua tehdä yhteistyötä. Toki elävillä olennoilla on jokaisella oma luonteensa - toiset ovat kiivaampia ja ottavat herkemmin nokkiinsa, toiset antavat anteeksi enemmän - ja niilläkin voi olla huonoja päiviä, mutta toistuviin ongelmiin ja voimakkaaseen häiriökäyttäytymiseen on syytä suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella. Ehkä eläimellä on ikäviä kokemuksia menneestä (tässä vaiheessa mainittakoon hevosen pitkä kipumuisti) tai ehkä itse tekee asiat päin honkia - tai kenties molempia. Oli miten oli, peili on hyvä pitää kädessä minne ikinä kulkeekin, sillä itsekriittisyys on yksi merkittävimmistä avaimista oppimiseen. Se ei tarkoita sitä, että hoetaan: "mä olen paska" ja jäädään tuleen makaamaan, vaan tiedostetaan, että koskaan ei voi olla täysin valmis.

Juoksutuksen saralla ongelmia havaitessamme meille oli päivänselvää, että nyt ei laiteta "kovaa kovaa vastaan" vaan pyritään seurauksen sijasta keskittymään itse ei-halutun käyttäytymisen syyhyn. Kuten monesti varmaan täälläkin olen sanonut: siinä missä taito loppuu, väkivalta alkaa. Ja väkivaltana näen sen, mitä pari ammattilaista (tai "ammattilaista", tästä voidaan kaiketi olla montaa mieltä...) Nuutin oikkuillessa neuvoivat: anna piiskan laulaa niin, että tuntee sen vielä huomennakin. Jos kääntyy poikkiteloin niin turpaan vaan niin kovaa, ettei uskalla enää ikinä mitään muuta kuin kuoreensa käpertyä. Niinhän niistä ongelmista päästään! Suureen, märkivään haavaan voi kaiketi läntätä pienen laastarin, mutta parantaako se? Niin, eipä taida.

En väitä olevani millään tapaa tavallista taitavampi, mutta teen aina parhaani ymmärtääkseni miksi eläin toimii kuten toimii. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin huomata miten asiat molemminpuolisen luottamuksen lisääntyessä muuttuvat parempaan ja kuinka kovan ulkokuoren alta löytyy herkkä pieni elämä, joka siivet saadessaan sytyttää kirkkaan tuikkeen kantajansa silmäkulmaan. Silloin tietää tehneensä jotakin tärkeää.

Pakollinen loppukevennys, heh, ilmielävä mutanttininjakilpparihan se siinä!

Minkälaisia ongelmia te olette hevostenne kanssa kohanneet?

18 kommenttia:

  1. Ihana postaus, mahtavaa tekstiä! En voi tuohon viimeiseen kysymykseen valitettavasti oikein vastata, sillä (valitettavasti) en ole vielä sitä omaa hepoa saanut. Ehkä sitten joskus?:)

    pollenkirjakarsina.blogspot.if

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ehkä vielä joskus, tosiaan ;)

      Poista
  2. Ihana postaus, sä oot Susanna huippu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No pöh! En tiedä voinko tuota allekirjoittaa, mutta kiitos joka tapauksessa! :)

      Poista
  3. helppo syyttää mennyttä jos ite on vaa paska :Dd

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, no, ehkä kuitenkin vähän vähemmän paska kuin se mennyt...? Tai sitten joku on heilutellut taikasauvaansa ja hups vain muuttanut kaiken kohti parempaa, ei voi tietää ;)

      Poista
  4. Tosi hyvä postaus jälleen kerran!:)
    Pidän blogistasi paljon, mielenkiintoiset postaukset hienoilla kuvilla ja hyvin kirjoitetulla tekstillä, kiitos tästä!:)

    VastaaPoista
  5. Ihana postaus! Oma heppani on pahasti lastausongelmainen eikä kopissa sisälläkään oikein osaa olla.. Onneksi on ammattiapua saatavilla joka päivä niin ehkä tästä vielä päästään! Muuten kuitenkin luonteeltaan niin fiksu hevonen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Voih, tsemppiä ongelman ratkomiseen! Onneksi lastausongelma - niin monien ammattilaisten kuin myös omien kokemusteni mukaan - usein lukeutuu näihin "mukaviin ongelmiin", jos niin voi sanoa :)

      Poista
  6. Olipa osuva kommentti pikkupojalta! :-D Ninja-Nuutti on kieltämättä siisti heppa! Olen samalla linjalla sun kanssa - kyllä yhteistyön pitää perustua ymmärrykseen ja molemminpuoliseen haluun ja innostukseen. Eihän se muuten mitään yhteistyötä edes ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta virka, haha! :D Ja niinpä, näin juuri.

      Poista
  7. Haha, hassu Nuutti! Mukava kuulla, että olette saaneet ongelmia selätetyksi vuosien varrella :-) Silloin tietää, että jotakin tekee oikein! Tsemppiä teille edelleen, olette kyllä niin hupsu parivaljakko <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hii, onhan se vähän höppänä ♥ Kiitos kaunis! :)

      Poista
  8. Aivan ihana postaus. Huomaa, että sinulla on sydän pelissä. Jatka samaan malliin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihanasti sanottu, kiitän! ♥

      Poista
  9. Ihanaa lukea vielä teidän kuulumisia! Meillä Poopen kanssa ongelmia oli alkuaikoina harjaamisesta ratsastamiseen! Satuloimisessa kesti yleensä tunti, kun hevonen pyöri, nousi pystyyn ja yritti karata oven läpi pois (kauniit arvet komistaa edelleen rintakehää). Taluttaessa hevonen yritti lavallaan töniä mut ojaan, ja ratsastaessa koeteltiin hermojen kestävyyttä ja tasapainoa. Koskaan en luovuttanut ja nyt melkeen 4 vuoden jälkeen mua odottaa tallissa ihan mukava menopeli. Satuloimiset onnistuu parhaillaan vartissa ovi auki hevosen uteliaana katsoessa tallikäytävän ihmeellistä elämää, ja ratsastaessakin voi keskittyä itse työntekoon epätoivoisen kyydissäroikkumisen sijaan. Edelleen välillä tulee vaikeita hetkiä, mut hyviä päiviä on nykyään paljon enemmän. On toi kyllä vaan loppujenlopuks maailman rakkain olento :)
    - Jenny

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tutulta! Mukavaa, että tekin olette kulkeneet kohti parempaa. Positiivisen muutoksen huomaaminen antaa aina hirmuisesti uskoa omaan tekemiseen :)

      Poista

Kommentit sekä postausideat ovat aina ehdottoman tervetulleita, kiitos kaikille :) Vastailen heti kun ehdin !