Jospa meitä vielä ois

Se ei ois mahdotonta.

Eihän? En enää tiedä. En tiedä enää mitään. Aika on taas mennyt ihan kamalan nopeasti ja edellisen postauksen jälkeen on tapahtunut paljon. Ei mitään suurta tai arkeamme isosti mullistavaa, mutta sellaista mistä olisin voinut kertoa. Niin moni asia on kuluneina viikkoina muuttunut, vaikka oikeastaan mikään ei järin näkyvästi ole toisin. Olen edelleen viikot töissä Helsingissä, ajan perjantai-iltana Mikkeliin ja suoraan tallille, kiiruhdan Nuutin luo ja teen parhaani, jotta se vielä voisi toipua, mutta liian usein huomaan toimivani kuin kone. Olen väsynyt, minua turhauttaa, Nuuttia turhauttaa ja välillä kaikki tuntuu vain vaikealta. Yhtenä päivänä meinasin hermostua kun pääsimme maneesissa siivosti eteenpäin aina suunnilleen puoli kierrosta kunnes liukas luikku katosi takavasemmalle (tai vähintään yritti) ja tarjosi ylös milloin etu-, milloin takapäätä. Kirosin, purin hammasta ja yritin ymmärtää. Moni hevonen olisi sanonut sopimuksensa irti jo aikapäivää sitten. Kiitin Nuuttia jokaisesta hyvästä pysähdyksestä, liikkeellelähdöstä ja hetkestä, jolloin se pysyi kanssani vaikka sade yltyi rummuttamaan maneesin peltikattoa, radio rätisi ja Avantti hurruutteli pitkin pihoja. Eihän tuo ronttilainen mitään pelkää, mutta pölkkypäätuulella kaikesta saa hyvän syyn ottaa pikku ritolat ja voin sanoa, että kyllä on vanhalla tarpeen vaatiessa lennokkaat loikat.

Eläinlääkäri kävi viime kuussa suorittamassa Nuudelille kontrolliultran ja hän kertoi meille sekä hyviä, että vähän vähemmän hyviä uutisia. Positiivista on se, että jalassa ei ole palpaatioarkuutta, ravi on puhdasta ja vamma on lähtenyt parantumaan ihan hyvin, mutta sisähaarassa on edelleen merkittävää kirjavuutta ja heikkokaikuisempaa aluetta (n. 2% poikkipinta-alasta), eli vielä on liian aikaista sanoa mahdollisesta kestävyydestä oikeastaan mitään. Saimme kuitenkin luvan alkaa ravailemaan pieniä pätkiä muutaman kerran viikossa, jotta hankoside vähitellen tottuu isompaan venytykseen ja joulukuussa otetaan toinen kontrolli. Sitten toivottavasti ollaan taas viisaampia ja nähdään vähän paremmin voiko jalasta vielä tulla välinettä.

Joitakin kertoja ollaan siis ravailtu ja Nuutti on (tuota edellä mainitsemaani kertaa lukuun ottamatta) ollut todella kiltisti. Liike on vähän voimatonta, mutta ihmekös tuo... Kaikki lihakset ovat tietenkin tippuneet ja vie aikaa saada ne taas takaisin. Ei auta itku markkinoilla. Eikä viime aikoina oikeastaan ole niin itkettänytkään. Ehkä silloin tällöin musiikkia kuunnellessa, mutta muuten mieli on ollut jotenkin jopa vähän luonnottoman tyyni. Yritän nauttia jokaisesta hyvästä hetkestä täysin siemauksin, mutta välillä tulee sellainen olo, etten osaa. Rakastan Nuuttia ihan valtavasti ja jos tiukasti halaamalla voisi poistaa kaiken pahan, olisi se ollut terve jo monta kertaa, mutta jollakin tapaa pelkään, että sisälläni huutava järjen ääni alkaa hiljalleen viemään voiton vastaan rimpuilevasta sydämestä. Että jokainen hymy ilman onnen kyyneleitä on vain hyväksymistä ja varovaista iloa siitä, että me vielä hetken saamme kerätä muistoja. Haluaisin uskoa sokeasti ja olla varma siitä, että kaikki kääntyy parhain päin, mutta aika monta mahdollisuutta olemme jo saaneet. Vieläkö olisi sauma yhdelle?

Hölkkäilyä parin viikon takaa. Mahavyön kohdalta näkee hyvin miten turrikka Nuudeli jo on, mutta lihaksettomuus paistaa silti.

Näissä mietteissä, ei kai sille mitään voi.

Mitä teille näin pitkästä aikaa kuuluu? ♥