Nuuttipoika sairastaa

Olisihan se ollut ihan luvattoman helppoa, jos olisimme tästäkin syksystä pelkällä hankositeen kontrolliultralla selvinneet. Pienempää huolta ja murhetta on toki riittänyt tasaisen tappavaan tahtiin edelleen, mutta melkein kuukauden päivät pärjättiin ilman eläinlääkäriä. Parisen viikkoa sitten Nuutin vasen takanen (tämä nimenomainen hankkarivammajalka siis) kuitenkin yllättäen turposi. Liikutus tai kylmäys eivät näyttäneet merkittävästi auttavan, mutta ravi oli puhdasta ja hevosella menohaluja vaikka muille jakaa, joten päätin muutaman päivän seurailla tilannetta.

Seuraavana viikonloppuna jalka oli korkeintaan entistä turvonneempi ja lämmin. Nuutti vaikutti päällisin puolin olevan ihan ok, se tuli vastaan tarhasta ja hamusi herkkuja, mutta maneesissa kävely ei tuntunut maistuvan. Nuutti pysähteli vähän väliä ja näytti aloillaan seistessään vähän vaikealta. Normaalisti se katselee silmät suurina mitä muut puuhavat, mutta nyt se saattoi vain möllöttää korvat takana vaikka kentällä laukkailtiin ristiin rastiin ja keskellä oli esteitäkin. Ei kiinnostanut. Sanoin jo siinä vaiheessa, että nyt on jokin vialla. Puristeluun jalka ei reagoinut, mutta kyllä kouraisi nähdä miten hevonen ravasi...

Se könkkäsi niin, etten ole koskaan ennen nähnyt. Ei edes ontunut, vaan käytännössä ainoastaan pomppi oikean takajalkansa varassa. Luonnollisesti ravit jäivät siltä päivältä ihan pariin askeleeseen ja otin heti yhteyttä eläinlääkäriin. Hän käski tunnustelemaan jalasta pulssia ja kokeilemaan pihdeillä tuntuuko kaviossa paisetta. No, pulssi löytyi, mutta heikko sellainen, eikä kengittäjä seuraavana päivänä havainnut paisetta. Neuvoi kuitenkin varmuuden vuoksi pitämään haudetta muutaman päivän ja lupasi puristella kavion läpi uudemman kerran vielä loppuviikosta. Ei mitään. Jalkaa kylmättiin, vuohisessa oleva rivi pestiin, tehtiin haude ja laitettiin yöksi BOT-pinteli, mutta koipi oli kuin tulikuuma uppotukki. Ja ilmeisen kipeä sellainen.

Onneksi meidän ihana ell ilmoitti tulevansa sunnuntaiaamuna katsastamaan tilanteen. Hän tunnusteli jalan, mutta rakenteissa ei vaikuttanut olevan mitään normaalista poikkeavaa. Rivi sen sijaan näytti huomattavasti ikävämmältä mitä vielä muutamaa päivää aiemmin ja vaikka jo tässä vaiheessa vaikutti siltä, että todennäköinen syy oireilulle oli nimenomaan siinä, ajeltiin koivesta karvat vuohisen lisäksi koko säären pituudelta perusteellista uä-tutkimusta varten. Palpaatioarkuuden puuttuminen ei aina kerro kaikkea ja ontuma oli ollut niin voimakasta jo huomattavasti ennen kuin rivin tilanne näytti hälyttävältä, että halusin vielä varmistaa jänteiden sekä hankositeen kunnon.

Ultran myötä ei paljastunut mitään uutta, mutta kaljussa jalassa rivi näytti tosi rumalta. Ei ihme, että on tuntunut liikkuminen inhalta... Haavaumat olivat niin erittäviä ja jalka ollut turvonnut sen verran pitkään, että pelkällä paikallishoidolla ei voitu enää jatkaa. Nuutti sai viikon antibioottikuurin, kipulääkityksen sekä kortisonivoiteen, jota läträtään puhdistettuun vuohiseen ja rullaillaan suojaava töppönen päälle kunnes tilanne näyttää vähän rauhoittuneen. Turvotus on jo aika hyvin laskenut, mutta rupi on märkivää edelleen. Nämä kurakelit ovat kyllä ihan vihoviimeisiä pirulaisia! Nuutilla on aina ollut sukallisissa jaloissa jonkun verran rupea, mutta ne ovat ihan kotihoidolla pysyneet kurissa ja esim. viime syksynä ei ollut mitään, mutta nyt on taas niin pitkään ollut märkää, että vähemmästäkin pöpöt riemastuvat. Ja toki Nuutilla on tapana vetää puoleensa kaikki mahdolliset tulehdukset. En tiedä miksi, tätä on joskus yritetty selvittää, mutta pitkälti tuloksetta. Ota näistä nyt sitten selvää.

Kuluneet viikot muutamaan kuvaan tiivistettynä. Näillä mennään.

Mutta ehkä tämä(kin) tästä vielä iloksi muuttuu. Toivottavasti, joskus. Siihen saakka meidän elämä koostuu jalan puunaamisesta, paketoimisesta ja mistäpä muustakaan kuin kävelylenkeistä. Sekä toki haleista, pusuista ja herkuista. Pitkistä hiljaisista huokauksista ja ilta-aurinkoon tuijottelusta. Harmittaa, että mulla on vierelläni maailman upein ja ihanin hevonen, jonka kanssa kaikessa toihuilussa on aina mukana ihan omanlaisensa taika, mutta elämä heittää jatkuvasti kapuloita  rattaisiin. Nobody said it was easy, but no one ever said it would be this hard.

Kaikesta huolimatta, eläinlääkärin sanoin: lähdetään siitä, että hyvä tästä vielä tulee. Peukut pystyssä siis, ei ainoastaan rivin vaan myös kaiken muun suheen.
Onko tämä kura-aika teillä aiheuttanut ongelmia?