maanantai 9. marraskuuta 2015

Minä turvaan vien tämän rakkauden ja me löydämme uuden maan

Nuutti voi uudessa kodissaan hyvin. Kävin moikkaamassa sitä ensimmäisen kerran keskiviikkona, jolloin se oli parin päivän ajan ehtinyt totutella uudenlaiseen arkeen. Se oli päällisin puolin oikein reipas, mutta samalla hieman kysyvä. Sunnuntai-iltana raasu oli heinien loputtua tarhassa vähän huudellut, mutta rauhoittunut heti sisään iltaruuille päästyään. Naapurikarsinassa asustavat possuneitoset Olivia ja Miss Piggy olivat aiheuttaneet pientä kummastusta ja Nuutti oli alkuun katsonut parhaaksi liimautua mökkinsä takaseinään, mutta seuraavaan aamuun mennessä jo todennut, että ehkäpä kärsäkkäät eivät - omituisista äännähdyksistään huolimatta - ole aikeissa häntä saalistaa.

"Katos äiskä, pääsit sit tuleen!"

Keskiviikkona yritin käydä heppasen kanssa pienellä kävelyllä kauniin tähtitaivaan alla, mutta Nuutilla oli niin paljon vauhtia, että tallin toiselle puolelle päästyämme tulikin jo vähän kiire takaisin sisätiloihin. Lenkkeily iltaruokinnan aikaan ei selvästikään ollut maailman paras idea, mutta otimme pihalla vähän stoppitreeniä, jottei ukkeli ihan oppisi siihen, että se voi hämmästyksen turvin mennä hössöttää miten mielii. Eilen olin viisaampi ja iskin suitset päähän - ihan vain varmuuden vuoksi. Kaikki on vielä vähän ihmeellistä ja jännää, mikä on tietenkin ihan ymmärrettävää. Pitää muistaa, ettei yksikään eläin kotiudu hetkessä. Ei, vaikka ne siltä nopeasti vilkaistuna näyttäisivätkin. Paljon reissaavat tietenkin tottuvat muutoksiin ja oppivat sopeutumaan niihin - osa paremmin, osa vähän huonommin - mutta varsinaisesta kotiutumisesta ei silti voida puhua. Se ottaa aina oman aikansa.

Tämä on ensimmäinen kerta kun Nuutti asuu pienellä tallilla, jossa kaviokkaat kaverit ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja joista kaikki pääosin ovat joko sisällä tai ulkona. Niiden läsnäolon merkitys kasvaa, samalla kuin omani ihmisenä pienenee. Se on ihan luonnollista ja tervettä. Silti on ollut kiva huomata, että Nuutti tulee tarhan portille vastaan ja seuraa siellä ympäriinsä, vaikka heinät odottaisivatkin vieressä. Välillä se saattaa haukata ohimennen suullisen, mutta kiiruhtaa sitten takaisin kannoille. Tallissa hevonen rauhoittuu, kun sitä silittää korvien seutuvilta ja kentällä vapaana ollessaan tai kävelylenkeillä säikähtäessään se tulee vierelleni, jonka jälkeen käymme yhdessä toteamassa, että pensaikon tai kiven takana ei ole mörköjä. Se ei ole unohtanut, että kanssani on hyvä olla, ja vaikka tiedän, että yhteiseen tarhaan päästessään kavereiden rooli turvan tuojana voimistuu entisestään, olen onnellinen siitä, että Nuutti saa mahdollisuuden elää astetta lajityypillisempää elämää. Kyllä minä kestän sen, etten ole enää sen elämän ainoa tai edes suurin tukipilari. Se tuo ehkä uusia haasteita, mutta niihin olemme - vähän tosin pienemmässä mittakaavassa - aina laidunkauden koittaessa jo törmänneetkin. Alkukesästä maastolenkeillä on saattanut iskeä pieni ikävä takaisin lauman luo ja kaukaa pellolta hirnahduksiin vastaavat kaverit ovat usein saaneet askeleet tapailemaan jotakin passagen suuntaista, mutta pienellä muistutuksella: "hei, minä olen tässä" on näistä aina selvitty. Äkkiä Nuutti on oppinut, etteivät ne kaverit sieltä mihinkään katoa, vaikka välillä kävisi hommissa - kentällä tai vähän kauempanakin. Se on jättänyt lauman taakseen kuullessaan ääneni portilla ja takaisin päästessään jäänyt rapsuttelemaan hetkeksi. Toisinaan olen melkein kuvitellut sen vakuuttelevan, että kyllä sinä mamma olet tärkeä edelleen, vaikka mulla hirveesti kavereita onkin. Eihän meidän suhteemme (toivon mukaan) vastaisuudessakaan mihinkään katoa, se vain ehkä muuttuu hieman.

"Joo kyllä sä oot tärkee kun tuot aina herkkuja."
"Vähän voisit kyllä enemmän tuoda seuraavalla kerralla."
"Kuulitko?!"
"Ou mai kaad tääl sisäl on vaa ne röhinäpötköt äitii, kohta iskee hätä!"

Joku kysyi edellisen postauksen yhteydessä (ihan asiallisesti siis, kiitos siitä!), että mikä tässä kaikessa oikein on niin hirveää? Vastasin, etten tiedä, sitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Eihän tämä muutto itsessään hirveää ole, ei ollenkaan, ehkä ainoastaan haikeaa. Outoa. Asiat muuttuvat niin paljon, eikä mikään enää palaa ennalleen. Ei, vaikka tässä leikissä hyvin kävisikin. Se on elämää, mutta toisinaan sen hyväksyminen tuntuu tavattoman vaikealta. Puhuin juuri siitä, kuinka muutos vaatii aikaa, ja niin se usein tekee meidän ihmistenkin kohdalla - ainakin omallani. Pitää vähän sulatella. Eilen illalla pysähdyin myös miettimään sellaista, että olenkohan pohjimmiltani vähän katkera? Huomaan usein hiljaa manaavani elämän epäreiluutta, vaikka samalla tavalla sen potkuista saa osansa meistä ihan jokainen, eikä se ole velkaa kenellekään. Hirveää tässä kaikessa on ehkä se, että tulevaisuus on niin suuri arvoitus. Sitähän se on aina, mutta epävarmuustekijät aina oikein alleviivaavat, ettei varmaa huomista ole olemassakaan. Tekisi mieli pitää itsensä varautuneena pahimpaan, eli siihen, että Nuutti ei koskaan kuntoudu toivotulla tavalla, mutta pienentäisikö se lopulta kipua  kuitenkaan? En usko. Mutta katkeruutta se sen sijaan taatusti lietsoisi. Pitää oppia päästämään irti painavista ajatuksista ja iloitsemaan pienistä, ihan oikeasti. Tässähän me vielä ollaan! Ja asiat ovat ihan hyvin.

Nämä kaksi alinta kuvaa © Jonna.

Ovatko teidän hevosenne laumaan päästessään muuttuneet käytökseltään? Millä tavalla?

30 kommenttia:

  1. Mä tiedän miltä toi "hirveetä" tuntuu. Tai luulen tietäväni. Ja kun se haikeus, lopullisuus ja tulevaisuuden pelko iskee vasten, se on aika hirveää :D Ei haluaisi päästää siitä menneestä irti, koska sivun kääntäminen ja uuden luvun aloittaminen pelottaa ja tuntuu haikealta. Toisaalta mukana on ehkä hiukan uteliaisuutta ja toivoa. Ei kai siinä tunteiden myräkässä ole ihmekkään, jos haluaisi vaan jäädä entiseen, tuttuun ja turvalliseen arkeen? :) Tsemppiä sulle ja Nuutille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin! Tämä sitaatti tuli vastaan joskus, tuntuu sopivalta tähän tilanteeseen: http://im2.peldata.com/bl10/99033/40bg.jpg. Kiitos tsempeistä! :)

      Poista
  2. Ajatuksia herättävä postaus taas, kiitos siitä. Mahtavaa, että annat Nuutin elää laumassa ja sallit sen olla hevonen. Meillä kaikki pienen tallin kuusi hevosta ovat vähän läheisriippuvaisia, mutta lähtevät mielellään töihin ihmisen kanssa. Yksi nuori on vielä vähän hermostunut jos pidemmälle mennään, mutta sekin parempaan päin. Eiköhän Nuuttikin vielä sopeudu, tyytyväiseltä se ainakin näyttää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Kiva kuulla, tuo riippuvaisuus on ihan ymmärrettävää :) Eiköhän Nuutti tosiaan pian sopeudu, heinäkasan äärellä se vaikuttaa hyvin onnelliselta elämäänsä!

      Poista
  3. Oi, tiedän tasan tarkkaan tuon tunteen, sen haikeuden. Olen vähän aikaa sitten muuttanut Ruotsiin opiskelemaan, ja kaikki vanhat, tutut ja ihanat ystävät, hevoset ja perhe jäivät Suomeen. Vaikka tiedän, että niin heillä, kun minulla on hyvin, tuntuu elämä vaan niin oudolta ja ihmeelliseltä ilman heitä. Tulee vähän surulliseksi ja vihaiseksi kun ajattelee, että he ovat siellä ja minä täällä. Vaikka ei ole mitään syytä ajatella niin.

    Ihana kuitenkin että Nuutti näyttää viihtyvän, ja tsemppiä jatkossakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, voin vain kuvitella! Ymmärrän niin hyvin. Kiitos tsempeistä ja sitä samaa sinulle sinne naapuriin! :)

      Poista
  4. Ymmärrän niin hyvin mistä puhut! Anna itsellesi aikaa siinä missä Nuutillekin, kyllä se siitä. <3

    VastaaPoista
  5. Mun hevonen rauhoittui laumassa ihan hirveesti :) Luulin että siitä tulis entistä enemmän kavereiden perään mutta se ei enää hirnu maastolenkeillä yhtään! Voi myös vaikuttaa, että on nyt ulkona koko päivän, yksin se oli vain puoli päivää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nonni, kiva kuulla! Kyllä se runsas ulkoilu tosiaan välillä tekee ihmeitä :)

      Poista
  6. Kun meidän tamma meille tuli, se oli elänyt isolla tallilla yhden tarhakaverin kanssa. Sitten kun se ostettiin ja se pääsi 5 hevosen laumaan, se aluksi pelkäsi. Se pelkäsi mennä tarhaan ja aina kun sen sinne yritti viedä esim. liikutuksen jälkeen, se otti ja lähti :D Ei tosin kauas, mutta kuitenkin aina lähti veks kun huomasi että nyt pitäisi taas kavereiden luokse mennä, raukkaparka :D Nykyään lauma on sille kaikki kaikessa, joka on vähän huono sinänsä. Nyt se menee mielellään tarhaan eikä enää pötki pakoon mutta läheisriippuvaisuus on tullut ongelmaksi ja tallissa se ei seiso rauhassa ellei ole toinen heppa kans sisälä :/ Ulkona hoitaminen hoitopuulla käy hyvin kun näkee kaverinsa, mutta sisällä alkaa riehuminen :( No, aikaa se vaatii saada tamma ymmärtämään että ei se lauma jätä vaikka poissa oliskin vähäaikaa. Kuitenkin tamma ei ikinä ole kieltäytynyt tulemasta tarhasta pois, aina se tulee korvat töttörössä vastaan joko kävellen tai juosten ja tervehtii aina yhtä iloisesti♥ :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, haha, raukka! Hän ei ihan ymmärtänyt miksi niitä kavereita pitää olla siellä niin paljon :D Mutta ihana kuulla, että sopeutui kuitenkin! On se ihanaa, kun saavat elää kuten hevosen kuuluu, vaikka se omalta osaltaan mahdollisesti ihmisen osaa vähän "hankaloittaakin" :)

      Poista
  7. Ihanaa maalais tunnelma tulee tuosta tallista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä juuri sellainen ihana maalaispaikka, pieni vanha talli jonka ympärillä vain metsää ja peltoa :) Ja järvi! Siinä ei harmi vain voi uittaa, mutta maiseman kaunistajana toimii hyvin :D

      Poista
  8. Voi Nuutti,nuo sen ilmekuvat on kyllä edelleen ihan parhaita! Kiva kuulla, että kotiutuminen on hyvällä mallilla, vaikka tosiaan varmasti alkuun on outoa teille molemmille. Mutta kyllä se siitä, tsemppiä jatkoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, ilmeet eivät tosiaan ole muuttuneet :D On tämä tosiaan outoa, mutta omalla tavallaan kyllä tosi ihanaa! Välillä sitä saattaa kaivata muutosta, vaikkei itse sitä tajuaisikaan. Kiitos tsempeistä! :)

      Poista
  9. ihana nuutti <3 kaikki menee vielä hyvin, älä sure!

    VastaaPoista
  10. Nuutti kyllä vaikuttaa nauttivan olostaan, ainakin kuvista päätellen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä mä uskon, että tää tekee sen pääkopalle tosi hyvää! Kurjalta ois tuntunu seisottaa karsinassa päivät pitkät kun liikunta tosiaan toistaiseksi rajoittuu niihin talutuslenkkeihin.

      Poista
  11. Mun ponista tuli lauma tarhassa aika riippuvainen niistä kavereista varsinkin sen parhaasta kaverista shettisruunasta mutta se on kyllä ilosempi ku ennen:) ei vaihdettais enään yksin tarhaan! Sillon se oli aika laiska ratsastuksessa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vooi, mukava kuulla, se on varmasti tyytyväinen elämäänsä! :)

      Poista
  12. "Kun kaikki on hyvin, toivoo elämältään enemmän. Kun jotain menettää, haluaa sen takaisin. Kun sen saa takaisin, haluaa taas enemmän."

    VastaaPoista
  13. Tsemppiä paljon teille! Kuinka kauan muuten kestää ajaa Nuuttia kattomaan?

    VastaaPoista
  14. Sut on haastettu! :) http://birkjajessica.blogspot.fi/2015/11/kuvahaaste_11.html

    VastaaPoista
  15. Elämän epäreiluuden manaaminen. Jep, mulla kans vähä taipumusta tohon :D Hassua kuinka sitä just ajattelee että kaikki muut saa/ kaikilla muilla menee hyvin ja mulla ei.. Vaikka eihän se niin oo! Niin moni asia on hyvin, jota ei aina osaa arvostaa.
    Mulla on ollut elokuun lopusta alkaen hevonen ylläpidossa ja se on kyl mun päiväni piristys! <3 Sillä on nyt suokkiruuna kaverina ja hyvin näyttävät tulevan toimeen. Vielä kaikki on kuitenkin vähä hakemista sen kanssa, mutta eiköhän me pikkuhiljaa opita luottamaan toisiimme. Toivottavasti joskus samalla lailla kuin te luotatte Nuutin kanssa toisiinne ! :)
    Teidän matkaa on ollut ihan huikeeta seurata ja Nuutti on kyllä piristänyt monet kerrat niillä ihanilla ilmeillään! Kun käyt seuraavan kerran katsomassa Nuuttia,viethän sille yhden porkkanan multa?
    T. ehkä Nuutin suurin fani ikinä
    P.S. Sun blogis on ehdottomasti paras!

    VastaaPoista
  16. Juu meijän ruuna vaikka laumassa oli ennenki ollu muuttu kovin ku lauma vaihtu. Pikku lössöponista tuliki kovan luokan orhi jonka piti päästä könyämään omien tammojen selkään (tammalauma se edellinenki oli ollut). Ajan kanssa rauhottu tämäki käytös, mut kyllä mua nauratti ku tallinpitäjä ilmotti että vaihdetaan meijän ruunan tarhakaveri vähä isompaan. Pienen ponitamman selkä on menny jumiin meijän pojan vilkkauden takia... xD

    VastaaPoista

Kommentit sekä postausideat ovat aina ehdottoman tervetulleita, kiitos kaikille :) Vastailen heti kun ehdin !