keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Pienin, suurin askelin

Viime lauantaina aurinko sekä muutaman asteen pikkupakkanen saivat nollakelien kourissa riutuneen maiseman kukoistamaan. Kukan kanssa päätimme yhteistuumin ohjata uljaat ratsumme kentälle, mutta hauskuus loppui lyhyeen kun huomasimme kevyen pakkaslumen alla piileskelleen möhjön muodostavan tilsaa Pandoran kengällisiin kavioihin. Jouduimme siis siirtymään maneesiin - ja Nuutin kanssa hyvin pikaisesti edelleen takaisin pihan puolelle. Sisätiloissa oli meneillään estetreenit ja vanhan konkarin antennit nousivat salamana pystyyn. Se värähti aina kun joku ponnisti hyppyyn, suusta rupesi valumaan kuolaa kuin Niagarasta konsanaan ja silmissä kiilui tuttu vekkuli-ilme: "kohta mä riemastun". Katselin vähän seuranamme olleita ratsukoita, totesin, että ne muutamien räjähdysalttiimpien selässä istuvat tuskin arvostaisivat Nuutin pomppupalloilua - saatika irrallaan kiitävää karvalanttua - ja tuumasin, että parempi poistua paikalta vähin äänin kun homma vielä on lapikkaassa.

Ulkona oli ihanan rauhallista. Hetken ympärilleen kuikuiltuaan Nuutti asettui kuulolle ja pääsin työstämään sen kanssa hyviä siirtymisiä käynnin ja ravin välillä. Keskellä kenttää pohja oli sopivan pehmeä, muttei paakkuuntunut paljaaseen kavioon ja heppanen liikkui mukavan letkeästi. Vähän takapäätä heräteltyäni otin sitä jälleen vähän pienempään raviin takaosansa päälle, mutta en tyytynytkään ihan siihen, että liike pysyy elossa vaan rohkaisin hevosta ponnistamaan ylös vielä hieman vahvemmin. Seuraavalla kerralla pitää ottaa raippa mukaan niin takajalkojen aktivointi ei syö tehoa istunnasta, kun alkutekijöissähän tässä minkään vakavastiotettavan passagenpoikasen suhteen ollaan. Nuutilta uupuu vielä lihaksia ja kantovoimaa, joten ihan muutaman onnistuneen, leijuvamman askeleen jälkeen lopetin ja kiittelin sitä niin vuolaasti, että se tuntui suorastaan pakahtuvan. Ja ettei vanha koira hevonen muka opi uusia temppuja? Pah, älkää puhuko puppua!

Olen aina välillä hieman haikeana katsellut kisakaapin perällä roikkuvia kankisuitsia ja miettinyt, että ehkä vielä joskus. Ehkä vielä joskus me päästään jatkamaan siitä mihin jäätiin. Tiedän, että aikaa on kulunut ja kuluu koko ajan emmekä ole enää nuoria, mutta ei kai unelmointi silti väärin ole. Pitää vain muistaa ottaa ilo irti näistä hetkistä, joissa yhä piilee mahdollisuuksia, ja katsoa minne polku johtaa. Toisinaan elämä yllättää avaamalla ovia, joiden uskoi sulkeutuneen ikuisiksi ajoiksi.

Niin hieno lettipää

Kuvasta kiitokset Jonnalle!
Oletteko te pidemmän tauon jälkeen löytäneet hevosistanne nappuloita, joiden olemassaolosta ette olleet edes tienneet?

10 kommenttia:

  1. Hankin itselleni nuoren 3v hevosen, jonka selässä oltiin jo käyty muttei sen enempää. Laadukasta sukua ja hyvät liikkeet ja edettiinkin tosi hyvin. Harmillisesti kuitenkin 4v syksyllä meni hankkari, jota sitten paranneltiin kaksi vuotta. Monet manailivat että ei muista apuja yms., ei tule koskaan olemaan samalla tasolla kuin ikätoverinsa. Mutta kyllä sitten kun päästiin takaisin treenin makuun niin hitaasti mutta varmasti edistyttiin. Heppa oli kyllä löytänyt jalkansa ja saanut tasapainoa sekä kypsyyttä myös ihan vaan olemalla pihatossa (sitten kun sairastarhaus loppui). Nyt hevonen on 10v ja on kyllä liitokavio kouluradoilla! :)
    Että sitäpä vain, että kyllä te Nuutin kanssa pystytte mihin tahansa!
    Ja sitten mietin myös sitä, että kuinka usein maastoilet Nuutin kanssa? Meillä heppa on niin erityinen tapaus, että häntä pitää käyttää maastossa 3 kertaa viikossa tai muuten kiukkuaa maneesissa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihana tuhkimotarina! Tosi hienoa, että toipui ja olette päässeet kisaamaan, näitä juttuja on aina ilo kuulla :)

      No muuton jälkeen ei olla pellolla käyntejä lukuun ottamatta käyty maastossa ollenkaan, kun Nuutilla on virtaa niin paljon ja maastoteille poistuakseen pitää ylittää autotie. En vielä uskalla ottaa sitä riskiä, että pääsee juoksentelemaan liikenteen sekaan. Kelitkin ovat olleet vähän turhan liukkaan kengättömälle, mutta kunhan kevät ja pahin riekkulikausi menee niin sitten kyllä otetaan maastoretket taas säännölliseksi osaksi elämää! Ennen ollaan kuitenkin pusikossa viihdytty useamman kerran viikossa, hyvä kun edellisellä tallilla muualla mentiinkään :) Mahtavaa, että se on teilläkin noin vahvasti osana arkea! Monet eivät aina tunnu ymmärtävän liikunnan vaihtelevuuden merkitystä hevosenkin motivaatiolle.

      Poista
  2. Ihana Nuutti ❤️

    VastaaPoista
  3. Oma tammani oli varsan jälkeen kun eri hevonen. Ennen kaikki oli vaikeaa, varsottuaan en keksi mitään mikä olisi ollut. Kilpailtiin lopulta aina vaativa a-tasolle, kunnes tamma mystisesti kävi luhistumaan ja sillä diagnosoitiin pitkälle edennyt syöpä. Rupesi käyttäytymään välillä samoin kuin nuoruudessaan, eli jonkinlaista kipuilua se varmasti oli ennen varsaakin. Elämäni hevonen. ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, kävipä teillä lopulta ikävästi :( Onneksi kuitenkin saitte nauttia hetken elämästä ja yhteisistä kisareissuista. Monesti ne kaikkein vaikeimmat tapaukset ovat juuri niitä tärkeimpiä... ❤️

      Poista
  4. Oot kyllä taitava ratsastamaan ja Nuutti on tosi hieno hevonen! :)

    VastaaPoista
  5. Poope oppi viime kesänä tuon "babypassagen" puolivahingossa ja siitä ollaan sitten menty eteenpäin jo ihan kivasti kehumalla vaan ukkeli maasta taivaisiin. En olisi ostohetkellä ajatellut tyypin moisia joskus osaavaan...vaikka kyllähän ne levadetkin oli jo hanskassa ;D
    -Jenny

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Poope! Meilläkin tietyt korkeamman koulun kuviot luonnistuvat varsin hyvin....... :D

      Poista

Kommentit sekä postausideat ovat aina ehdottoman tervetulleita, kiitos kaikille :) Vastailen heti kun ehdin !