tiistai 14. maaliskuuta 2017

Kymmenen hevosta samassa paketissa

Lauantai oli taas yksi niistä päivistä kun mikään ei onnistunut. Teki mieli heittää kintaat tiskiin ja hevonen markkinoille kunnes muistin, että satun omistamaan kamelin. Sellaisen katapultti-kamelin nimeltään Nuutti-Nuudeli. Kuka hullu sen muka ostaisi? Ja kuka sitä edes ymmärtäisi? No ei varmasti kukaan. Kun en aina ymmärrä minäkään, vaikka pian 10 vuotta olen sen järjenjuoksua ihmetellyt. Kun muut hevoset maneesin katolta vyöryvien lumien ja niiden aiheuttaman jylinän seurauksena sekoavat ja sinkoilevat, Nuutti katselee, että mikäs noita riivaa ja sitten kun tilanne on ollut ohi jo pitkän tovin, se päättää olla rodeoratsu ja antaa pilotille vapaalipun maata kiertävälle radalle. Välillä mietin, että onkohan reppanalla vain tosi pitkät piuhat, mutta sitten on niitäkin päiviä kun se ("reppana"...) on kadonnut alta jo kauan ennen kuin itse ehdin tajuamaan vihreiden miesten hyökänneen. Jokainen täällä vastaa omasta nahastaan, tuumii Nuudeli.

"Miten niin hyvä kun pystyn pitämään huolta siitäkään?" (Spotatkaa haaveri nenänahassa sekä toinen otsassa.....)

Mutta siis. Lauantaina tosiaan käytiin melkoista tahtojen taistoa. En ihan tiedä oliko Nuutti vähän väsy, liian virtaisa vai ratsastinko vain aivan kertakaikkisen huonosti, mutta kaikki meni päin puuta. Heti kun yritin päästää heppaa liikkumaan enemmän, se lähti alta ja kun sitten sanoin, että hei, et sinä ihan noin voi tehdä niin oltiin lähdössä ylös. Tai sivulle, tai taakse, tai minne ikinä. En saanut rehellisesti koskea yhtään tai herra otti saman tien itseensä ja lopulta oli vain pakko nollata tilanne keventelemällä ympyrää ja lopettamalla heti kun Nuutti yhden puolikkaan oli kuulolla. Ulkopuolisen silmään tilanteessa ei välttämättä ole mitään järin pistävää, mutta tunne selkään on se, että yksikin virheliike niin koko hevonen kirjaimellisesti räjähtää. Näitä päiviä on joskus, ei onneksi usein, mutta joskus. Ja sitten ne väittää, että ruunaa voi vain sen enempiä kyselemättä tai neuvottelematta käskeä... Juu-u, ihan vissiin!

Sunnuntaina oli kuitenkin taas tunti ja kaikki meni ok, alla oli ihan eri Nuutti kuin edellispäivänä. Tehtiin paljon sulkuja, oikeastaan melkein koko aika. Aloitettiin käynnissä ympyrällä ja jatkettiin siitä siirtymisillä kevyeen raviin, ajatuksena koko ajan pitää takaosa hieman sisällä. Hetkittäin tuli jo pätkää, jolloin Nuutti oli paremmin pyöreänä niskastaan ja ravasi ihan hyvässä tahdissa, vaikka vähän voimatonhan se liike vielä on. Mutta vähitellen, pienin askelin. Laukassa ihan sama ajatus (takapäätä sisään) ja pomppivat askeleet. Vähän raipalla naputtelua ja tiiiiivistä istuntaa. Välillä turhauttaa ihan hirmuisesti kun tiedän miten Nuutti osaa liikkua, mutta en vain saa ratsastettua sitä esiin. Ärrr! Ja vaikka tiedän, etten voi edes olettaa sen vielä (jos koskaan...) olevan entisessä tikissään niin huonoista hetkistä on helppo masentua. Se on se kun nälkä kasvaa syödessä ja haluaa kaikki mulle heti nyt, vaikka eihän se toimi niin. Valitettavasti, kaikkea kun ei aina voi saada kerralla. Ja silti, silti sitä miettii miksi me ei vieläkään olla mestareita.

Nuutti ei arvostanut.

Se on vähän se sama kun itse puoli vuotta löllöpallottuaan pari päivää vääntää vatsalihaksia ja sitten aivan vilpittömästi ihmettelee miksei jo omista sixpäkkiä. No koska ei niitä herranen aika nyt taivaalta tipahtele, pitää olla valmis työskentelemään vähän pitkäjänteisemmin. Vaikka kyllähän minä tykkään työskennellä ja työstää ja hioa ja hinkata, välillä vain tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä epäonnistuneeksi. Kai se on ihan luonnollista ja niinhän sitä sanotaan, että hevoset tekevät nöyräksi. Oppii kyllä tajuamaan, ettei koskaan ole valmis - tai oikeastaan edes sinne päin.

Jollakin tavalla sitä kuitenkin onneksi saa vähän lisää itsevarmuutta aina kun joku on ohjeistamassa ja tunnilta jäi taas hyvä fiilis. Loppukäyntejä kävellessäni summasin viikonloppua ja mietin, että jos omistaa vain yhden hevosen, niin onhan se hyvä, että se on sellainen kuin Nuutti. Toisinaan on ihan hauskaa, ettei kaikki tipu syliin sormia napsauttamalla ja sen moneen osaan jakautunut persoonallisuus sekä miljoonat pienet alter egot pitävät huolta siitä, että päivät eivät käy pitkiksi ja elämä puuduttavaksi. Sitä pääsee parhaassa tapauksessa pelkästään yhden viikonlopun aikana leikkimään vaikka sun mitä aina Villin Lännen hurjapäisestä lehmitytöstä täysin urveloon, mutta ratsuunsa sataprosenttisesti luottavaan Elli Naturelliin (#naturalhorsemanship #freeriding). Harmi vain, että hevosen mielentiloja ei aina koskaan voi säädellä. Että silloin kun haluaisi olla kouluratsastaja, saattaa joutua tyytymään laukkaratsastukseen (aivan liian pitkillä jalustimilla) ja rennot hömpöttelypäivät voivat olla niitä, jolloin Nuutti yllättäen taitaa niin piaffet, passaget kuin laukkapiruetitkin - jopa vastalaukassa! Ei kerrota kenellekään, että kentän laidalla oli pari pieniä hevosia vaanivaa sapelihammastiikeriä sekä monsteripossua, vaan leikitään, että kaikki oli tarkkaan käsikirjoitettua taidetta - vaikka se kokoamisaste ei ehkä ihan Totilaksen tasolla ollutkaan.

Välillä tuo otus onneksi yllättää myös puhtaalla kuuliaisuudellaan. Ja kun kaikki palikat - aina sekunnin tuhannesosan ajan - ovat kohdallaan, universumi kallellaan oikeaan suuntaan ja muumit kiltisti kanootissa, voi lopputulos olla jotakin tosi mahtavaa. Vitsi miten mä haluan vielä näyttää kaikille, mikä hevonen tuon karvaisen lötkömammutin alla piileskelee. Koska se on sanalla sanoen hieno! Vai mitä sanotte?

17-vuotias Nuudeli vuonna 2014 ♥ Aikana, jolloin oltiin molemmat tikissä ja kamelius saatiin välillä aika hyvin piiloon. Tässä treenataan sulkuja, joista laukassa saatiin jopa aika sujuvia.

P.S. Sukka-arvonnassa onnettaren suosikkeja olivat tällä kertaa Johanna Suni (setti nro. 1) sekä Sanni Lindberg (setti nro. 2), onnea! Otan teihin yhteyttä sähköpostitse :)

9 kommenttia:

  1. Nuutti on kyl hauskan olonen kaveri 😄 Ei varmaan ikinä oo tylsää hetkeä sen kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä Persoona isolla p:llä ❤️ Tylsää ei totta tosiaan ole koskaan!

      Poista
  2. Siis mä en kestä! Voin allekirjoittaa joka sanan! Ehkä Poope on Nuutin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli! Jos mikään ei suju syynä voi olla liika energia tai liika väsy....yritä nyt sitten siinä päättää millaisen treenin teet. Voisin vannoa, että noi on toistensa klooneja... ehkä sitä ne vihreät miehet aina duunailee, väijyy ja yrittää saada DNA näytteen kesken ratsastuksen ja tyhmät ihmiset ei vaan tajua -taskaan! Meilläkään ei pelätä katolta tippuvaa lunta, rekkoja täydellä valaistuksella ja äänillä (ohitettiin yks hevosen menevästä raosta ilman ongelmia), traktorit yms kaikki normaali, mistä on ok säikähtää. Mutta, herranjestas, jos jossain puskassa on leppäkerttu!!!
    Ihanaa kyllä, että Nuutti alkaa taas olemaan iskussa, hiljalleen! Nyt pitää vaan malttaa...

    -Jenny

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, leppäkerttu! Ne on kyllä aika hurjia, mutta sitten päin pläsiä lentävä sudenkorento taas on ihan ok, hmm, niin mikä logiikka? Nuutissa ja Poopessa on kyllä paljon samaa! Aika kiva kun on näitä sielunveljiä niin saa aina hyvää vertaistukea 😂

      Poista
  3. Älä huoli Nuutti, ei nämä meidänkään paukapäät osaa nahoistaan huolehtia. Toiselta vasta pari päivää sitten poistettu tikit korvan juuresta ja toisella tänään aamulla silmäkulma auki. Onneksi mies on eläinlääkäri, tulisi kalliiksi muuten. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ouuuts, toipumisia sinne! Ja hei onnittelut fiksusta miesvalinnasta, melko kätevää etenkin jos sattuu omistamaan näitä käveleviä katastrofeja... :D

      Poista
  4. On se hieno 💗 Nää sun postaukset on ihan parhaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, kiva jos pidät ❤️

      Poista
  5. Siis kuka kehvelin pelle on keksiny tän sulkutaivutustyhmäilyn? :D Tuo oli ihan paras! Ihana Nuutti <3 Nämä sun postaukset on parhautta!

    VastaaPoista

Kommentit sekä postausideat ovat aina ehdottoman tervetulleita, kiitos kaikille :) Vastailen heti kun ehdin !